Tänään toivoin, että katuvalot olisivat sammuneet ja olisin ollut jossain kaukana. Toisessa paikassa, jossa aika näyttää erilaiselta. Voisin opetella oikean ammatin, ostaa talon, opetella metsästämään. Karata tästä ajasta, joka rampauttaa meidät rahan perässä juoksevaksi rakkilaumaksi. Muuttua siksi joka olisin voinut olla, joka voisin olla.
Hetken ajan kaikki oli selvää. Hetken tuntui oikealta, sellaiselta ettei olekaan vieras itselleen, ihmisen nahoissa vaeltava nälkäinen haamu, joka etsii. Sitähän me täällä teemme, etsimme täyttymystä, omaa paikkaamme. Ostamme 70 solmiota ja ajattelemme sen tuovan jotain käsin kosketeltavaa luoksemme unelmista, joita katselemme ennen päivittäistä diatsepaami-annostamme.
Tässä ajassa tavoittelemme taivaita. Jokainen tahtoo nousta torniksi toisten ylle. Meille näytetään tie ja meitä opetetaan kasaamaan kylmiä tosiasioita astimiksi taivaan porteille. Kertokaahan, kauanko seisoo torni, jolla ei ole perustaa? Kauanko elää puu, jonka juuret ovat katkotut?
Pelkään sortuvani liikaan nerokkuuteen ja nyyhkyelokuvien sentimentaalisuuteen. Vaikka eihän se minun vikani ole, että tunteet ovat mitä ovat. Kylmyys ja kuivuus sopivat paremmin kylmille ja kuiville ihmisille.
No comments:
Post a Comment