Kentän laidalta huutelijat

Heipä hei, parahin henkilökohtainen yleisönosastoni. Viimeaikoina huomioni on kiinnittynyt ihmisryhmään, joka on ottanut elämäntyökseen toisten ihmisten elämänilon nakertamisen pala palalta missä milloin kykenevät. En tarkoita terroristeja tai aktivisteja enkä muitakaan herännäisiä, vaan itsekkäitä ja ilkeitä ihmisiä, jotka tietävät kaiken kaikesta, mutta eivät itse tee mitään asioiden eteen. He ovat ruikuttajia, jotka tulevat valmiiseen pöytään itkemään, ettei heille ole katettu kuin hopeiset aterimet kultaisten sijaan.

Itse olin ennen samanlainen. En ole enää, koska elämä tuntuu kuljettavan minua tämän tästä läpi tilanteiden ja tehtävien, joissa on helpottamassa ihmisten elämää tai ainakin järjestämässä heille leipää ja sirkushuveja. Mietipä seuraavan kerran kun kiukuttelet vapaaehtoistyöntekijälle tai vaikkapa roskakuskille, jakelupalvelun miehelle tai portsarille, että mistä jäisit itse paitsi, ellei tämä ihminen uhraisi aikaansa Sinun hyväksesi. Ei kenenkään pitäisi joutua uhraamaan ihmisarvoaan työnteon takia.

Ja poiketen yleisestä blogin linjasta, tämä purkaus on puhtaasti henkilökohtaisesta turhautumisesta kumpuava. Tunnen että vaivannäköäni ei arvosta kukaan. Pieni palkka, joka minulle maksetaan silloin tällöin ei tunnu monestikaan sen vaatiman vaivannäön arvoiselta. Olen kuitenkin mieluummin töissä kuin vietän vapaaherran elämää verovaroilla. Silti joskus minusta tuntuu toisinaan, että kaikki tämä työ vain vie minulta energiaa ja aikaa. Kiitosta saan harvoin, arvostusta vielä harvemmin, vaikka olen työssäni ammattilainen ja harrastuksissani tunnollinen.

Kaikki-mulle-heti asenne vaivaa. Kukaan ei tunnu enää ymmärtävän ja arvostavan rakkaudella rakentamista.