Viisi dhyanibuddhaa

http://www.nic.fi/~sherab/dhyani.htm

Tämä blogimerkintä on linkkimuistio itselleni. Olen jostain kumman syystä taas innostunut joogasta, meditaatiosta ja idän ihmeistä. Minulle ei ole oikein koskaan gurujen seuraaminen ollut luontevaa. Minulla on ollut opettajia, ei tosin henkisiä opettajia, vaikka buddhalaisuus on ollut vahvasti läsnä aasialaisten kamppailulajimestareitteni maailmankuvassa ja joskus jopa puheissa ja opetuksissa.
Joku voisi sanoa, että myös raamatussa ja länsimaisessa kirkkoperinteessä opetetaan myötätuntoa ja kehittymistä ihmisenä, mikä on varmasti totta. Kirkko on kuitenkin minusta hyvin maallistunut instituutio, joka ei anna minulle sitä mitä kaipaan. Tahtoisin ymmärtää elämää ja sen mysteereitä itselähtöisen oivaltamisen kautta, enkä siten että joku kertoo minulle mitä pitäisi havaita ja mitä pitäisi ajatella.

Dalai Laman kirjoitukset ovat alkaneet aueta minulle. Siinä vasta on viisas mies, joka ei turhaan uskontojen ja tyhjien opinkappaleiden perään huutele.

Emme ole enää kuolemattomia

Kuulin tänään ystävän kuolemasta. Hänen kanssaan toilailimme nuorina, kun maailma oli avoin ja me täynnä toiveita. Hänen elämänsä katkesi ennenaikaisesti ja maailmasta poistui nuori mies, joka oli täynnä elämäniloa.

Itseä ravistelee elämän hauraus. Aikoinaan uskoimme olevamme kuolemattomia, mutta se taika on haihtunut. Lepää rauhassa, Henri. Muistosi elää.

Terveyttä ravinnosta

Löysin hauskan sivun, nimeltä argumentti.fi. Tuolla linkittämälläni sivulla on lueteltu erilaisten yrittien, mausteiden ja marjojen terveyttä edistäviä vaikutuksia. Sivustolla on kaikenlaista muutakin, mikä virkistää rationaaliseen ja tylsään ajatteluun tottunutta mieltä. Tieteen popularisointi ja uskontojen analysointi ovat aiheita, jotka kohtaavat oman kiinnostukseni kohteet.

Tällä kohtaa vuodenkiertoa perhettäni vaivaavat taas vatsataudit. Olen yrittänyt jo jonkin aikaa etsiä tapoja ennaltaehkäistä niitä. Maitohappobakteerit, mustikat, kamomillatee, inkivääri ja chili tuntuvat toimivan, mutta niitä ei ole koko ajan saatavilla ja ne eivät ole mitään ihmelääkkeitä. Mummo suositteli vahvaa teetä vatsavaivoihin, mutta se ei ole tuntunut meillä toimivan. Ehkäpä meidän teemme on erilaista kuin se mitä rajan takana Karjalassa keiteltiin?

Vatsatauteja tuntuu esiintyvän näin syksyisin, kun on vielä plusasteita ja paljon kosteutta. Tauti iskee varsinkin lapsiin. Epäilen että joka puolella olevat lämpimät seisovat vesilammikot ovat ihanteellisia taudinaiheuttjien sikiämiselle ja että pienet ihmiset tonkivat ja leikkivät niissä estottomasti, tauteja pelkäämättä. Niin tai näin, kun huolehtii vatsatautiaikaan hygieniasta erityisen tarkasti ja pesee käsiä pesemästä päästyäänkin.

Silti välillä pöpö pääsee iskemään. Tällä kertaa minulla on vakaa aikomus litkiä keitteitä ja muita mahdollisia luonnonlääkkeitä ja elleivät nekään auta, arsenaalissa on vielä teollisia lääkkeitä, jotka tehoavat varmasti, mutta ovat kuitenkin ruokottoman kalliita. Olen valmis kokeilemaan vaikka homeopatiaa, jos muu ei auta. Jostain syystä olen aina uskonut, että luonnosta löytyy kaikki mitä tarvitaan sairauksien parantamiseen. Luontoni on vain sen verran veltto ja laiska, ettei minulle ole koskaan syntynyt kunnon pakkomiellettä ottaa selvää miksi mikäkin toimii.

Tämä on jo toinen asia, olen lueskellut viimeaikoina Blavatskya, Castanedaa ja bhagavad gitaa (1905 suomennettua, ei hare krishna-kultin versiota, jonka luen vasta teokseen paremmin tutustuttani). Tällä hetkellä huomioni on kiinnittynyt mystikoiden väitteisiin historian pituudesta. Ehkä kirjoitan vielä joskus huomiotani asiasta. Yhtä hyvin voin jättää kirjoittamattakin, koska minun huomioni ovat melko ulkokohtaisia. Hauska kokemus oli Castanedan kirjan opetuksista näkemäni selkouni, jonka pääpiirteet katosivat päivätietoisuudestani hyvin nopeasti. Aika lailla samaa se uni kai oli kuin kirjakin, mutta koettuna eikä luettuna. Unennäkö on myös aihe, johon saatan vielä palata. Se on alkanut kiinnostaa minua taas, sillä edellisen kerran opin melko nopeasti muistamaan uneni ja jonkin verran hallitsemaan niitä. Taito katosi yhtä nopeasti, kun sen harjoittamisen lopetti.

Suvaitse vaan

Olen päättänyt antaa myönteiselle ajattelulle mahdollisuuden, koska suoraan sanottuna pessimismi ja itsesääli eivät hyödytä ketään. Kun avautuu maailmankaikkeuden mahdollisuuksille, ongelmat eivät katoa, mutta sydän on vapaampi.

Tänään kohtasin ikävän piirteen itsessäni. Kun koen olevani uhattu, primitiivireaktiot ottavat kierroksia, ohittavat aivoni ja saavat minut pörhistämään turkkiani ja esittelemään hampaitani. Syynä oli muuan elämänkoululainen, jolla on pääaineena alkoholi ja sivuaineena kaikki hitaat ja nopeat, mitä laillisia ja laittomia teitä voi hankkia. Näin siis ainakin ensivaikutelmani mukaan.

Tahtoisin ehkä olla myötätuntoinen ja tehdä elämässäni vain vain hyviä asioita, mutta vain ehkä. Toisaalta tahtoisin antaa sisäiselle apinalleni vapaat kädet tehdä tuollaisille uhkaavasti käyttäytyville penteleille mitä sille mahtaa mieleen tulla.

On ikävä tunne, kun ruumis ottaa ohjat omiin käsiinsä ja ylevät periaatteet ja jalot pyrkimykset huuhtoutuvat yhdessä adrenaliiniryöpyssä tiehensä. Toisaalta se on myös melko kiehtova tunne, joka houkuttelee antamaan periksi.

Silti elämäni olisi voinut mennä toisin ja saattaisin itse olla elämäntaidoiltani hyvin rajoittunut sekakäyttelijä, jonka elämä on todennäköisesti lyhyt ja ongelmien täyttämä. Ehkä sellaisen ihmisen kohdatessaan on parempi vain pysyä nahoissaan ja muistaa, ettei pelko ole syy antaa alkukantaisille reaktioille valtaa. Vasta aiheellinen pelko on hyvä syy.

Parempi on vain olla ajattelematta ihmisistä aina pahinta, sillä jokaisessa on jotain hyvää. Toiset vain näkevät enemmän vaivaa sen peittääkseen.

Pelottavin video ikinä!

Kaveri lähetti linkin videoon, joka oli otsikoitu: The Most Terrifying Video You'll Ever See. Kyse ei ole kauhupätkästä tai mistään välittömästi shokeeraavasta, vaan kylmänviileästi esitetystä kysymyksestä, onko meille tarpeeksi tuuria että voimme olla tekemättä mitään mahdollisesti aiheuttamamme ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi.

Toki riskejä olemassaolomme jatkumiselle on muitakin, mutta tämä kysymys on tällä hetkellä kaikkien tietoisuudessa. Vaikka ratkaisun avaimet ovat suurten yritysten ja valtioiden käsissä, on ihmisten hyvä miettiä tätä asiaa ja ryhtyä toimeen, jos katsovat tarpeeksi. Sillä viime kädessä myös valtioiden ja suuryritysten on kuunneltava ihmisiä, vaikka kollektiivinen vaikuttaminen onkin huonossa huudossa nykyään. Jostain syystä vallalla on kuvitelma, että jokainen vastaa vain itsestään. Vaikka me ihmiset emme olekaan yhtä suurta perhettä keskenämme, ei se silti tarkoita sitä, etteikö kohtalomme olisi yhteinen ja sidoksissa siihen miten tätä planeettaa kohtelemme.

Ajatelkaa, sillä ajattelu kannattaa, varsinkin jos olette eri mieltä.

Kerran ennenkin mietittyä

Fysiikan jalon tieteenalan nimi oli ennen luonnonfilosofia. Voisi olla edelleen, lueskellessa fyysikoiden julkaistuja mietteitä tulevat mieleen antiikin filosofit, jotka käyttivät matematiikkaa yhtenä ajattelutyönsä työkaluista. Nykyään tieteenala on edennyt kauas juuristaan, mutta periaatteessa samasta asiasta on edelleen kyse. Ihmisillä on halu kasvattaa ymmärrystään olemassaolosta ja maailmankaikkeudesta.

Ajankulkusuunta on eräs asia, joka jaksaa ihmetyttää. Matemaattisesti kun tilanteita voidaan tarkastella sekä ajassa eteen että taaksepäin. Yksinkertaisissa tapauksissa voidaan yhden mittauspisteen arvojen perusteella laskea muut arvot millä tahansa annetulla ajan hetkellä. Klassisen mekaniikan maailma on ajasta riippumaton. Mikä tahansa tapahtuma voi olla olemassa missä tahansa toisessakin ajassa, jos informaatio siitä on palautettavissa. Mietin onko jossain tosiaan olemassa valoon jäätynyt hetki, joka jatkaa matkaansa ikuisesti läpi suuren kosmoksen. Olisiko mahdollista, että se jokin mystinen alkulähde, josta kaikki alkoi, sisälsi jo valmiina kaikki tapahtumat, jotka tapahtuvat tai voivat tapahtua. Olisiko mahdollista, että vaikka meistä aika jättää, olemassaolomme on edelleen sidottu maailmankaikkeuden rakenteeseen.

Vähäpätöisinkin asia maailmassa olisi osa suurempaa käsittämätöntä ja ikuista kokonaisuutta.

On olemassa niin paljon mahdollisuuksia. Maailma on ihmeitä täynnä ja silti suurin osa ihmisistä ahdistuu vähäpätöisten ja ohimenevien ongelmien vuoksi. Siitäkin huolimatta, että olemme itse ne ongelmat keksineet ja nostaneet jalustalle.

Olisi upeaa joskus nähdä maailma, jossa ihmiset kannustaisivat toisiaan suuruuteen ja itsensä ylittämiseen. Sen sijaan, että säntäilisimme päättöminä riipimässä elantoamme sieltä mistä sen milloinkin kykenemme saamaan. Tiedän etten ajattele mitenkään ainutlaatuisia asioita, tiedän että moni muu on kokenut samat oivallukset ja kykenee ilmaisemaan ne siinä missä minäkin. Ihmettelen miksi he eivät sitä tee. Ihmettelen miksi en itsekään saa sanaa suustani, kuin joskus harvoin, kun tahdon puhua ihmeistä.

Ajatus suvusta

Nuorempana tahdoin saavuttaa jotain, jonka merkityksen kaikki tunnistaisivat ja josta minut muistettaisiin. Vieläkään en ole täysin siitä haaveesta luopunut, sillä on mielestäni mielekkäämpää pitää mielensä avoimena ja pyrkiä kehittymään, kuin jämähtää aloilleen ja käydä katkeraksi ja kateelliseksi siitä mitä muilla on. Vuosien vieriessä olen siirtynyt lapsuudesta myrskyiseen nuoruuteen ja siitä velvollisuuksien täyttämään aikuisuuteen. Hiukset ovat lähteneet ja sormet eivät enää sovi kitaran kielten hivelyyn. Maailma tuntuu paikalta, jossa on opittava enemmän elämäntaitoja kuin pilivlinnojen rakentelu, jos aikoo jotain saavuttaa.

Yhden harvinaisen piirteen olen huomannut omaavani: pidän todella sukulaisistani. Pidän rapajuoposta sedästä ja luulotautisesta tädistä yhtä paljon kuin helpommistakin sukulaisistani. Suvun kanssa yhteyden pitäminen on osittain velvollisuus, mutta osittain myös miellyttävä tapa pitää yhteyttä ihmisiin, joiden historia on osittain sama kuin omani. Miellän maailman kertomuksien sarjaksi ja mikä on parempaa ajanvietettä, kuin kokoontua yhteen suvun kanssa vaihtamaan tarinoita. Vanhan isoisäni tarinoita jaksan kuunnella niin paljon kuin hänellä on niitä kertoa ja tätieni sairaushistorian tuntevat sukua paremmin vain heidän lääkärinsä. Viimeisimpään lausuntoon tosin sisältyy hiven huumoria.

Olen surukseni huomannut, että vuosikymmenten yhteinen historia on kuitenkin jättänyt osaan suvusta myös huonoja muistoja. Katkeruutta ja kateutta kannetaan vuosia, vaikka paljon miellyttävämpiäkin asioita olisi muisteltavaksi. Siltoja on poltettu ja vanhoja tiloja päästetty rappiolle typerien riitojen takia. Jotkut heittävät menneiden sukupolvien työn hukkaan välinpitämättömyyttään, toiset ylpeyttää ja jotkut silkkaa ilkeyttään.

Voihan olla, että edelleen minulla on tapana haaveilla. Kitarastakin saan näille työn kovettamilla nakeilla vielä puserrettua muutaman soinnun. Minulle suku merkitsee myös niitä, jotka ovat jo siirtyneet ajasta ikuisuuteen. Kun kokoonnumme iloitsemaan yhdessä toistemme onnesta, me myös muistamme hiljaa niitä jotka eivät enää naura ja laula kanssamme. Niitä ihmisiä, jotka elivät elämänsä tehdän työtä, jotta me muut saisimme elää. Jos suku unohtaa heidät, niin kuka heitä muistaa?

En osaa enää kirjoittaa tyylikkäästi, tuskin koskaan osasinkaan, mutta toivon että nämä hajanaiset päiväkirjamerkinnät sattuisivat jonkun muunkin haraviin. Toivon että omaa sydäntäni raastavat ilot ja surut saisivat kaiun jonkun toisen ihmisen sydämessä. Me ihmiset kun emme ole täällä vain itseämme varten. Olemassaolossa on syvempiä, vanhempia ja tummempia pohjavirtoja, kuin mihin populaarikulttuuria seuraamalla pääsee käsiksi.

Kentän laidalta huutelijat

Heipä hei, parahin henkilökohtainen yleisönosastoni. Viimeaikoina huomioni on kiinnittynyt ihmisryhmään, joka on ottanut elämäntyökseen toisten ihmisten elämänilon nakertamisen pala palalta missä milloin kykenevät. En tarkoita terroristeja tai aktivisteja enkä muitakaan herännäisiä, vaan itsekkäitä ja ilkeitä ihmisiä, jotka tietävät kaiken kaikesta, mutta eivät itse tee mitään asioiden eteen. He ovat ruikuttajia, jotka tulevat valmiiseen pöytään itkemään, ettei heille ole katettu kuin hopeiset aterimet kultaisten sijaan.

Itse olin ennen samanlainen. En ole enää, koska elämä tuntuu kuljettavan minua tämän tästä läpi tilanteiden ja tehtävien, joissa on helpottamassa ihmisten elämää tai ainakin järjestämässä heille leipää ja sirkushuveja. Mietipä seuraavan kerran kun kiukuttelet vapaaehtoistyöntekijälle tai vaikkapa roskakuskille, jakelupalvelun miehelle tai portsarille, että mistä jäisit itse paitsi, ellei tämä ihminen uhraisi aikaansa Sinun hyväksesi. Ei kenenkään pitäisi joutua uhraamaan ihmisarvoaan työnteon takia.

Ja poiketen yleisestä blogin linjasta, tämä purkaus on puhtaasti henkilökohtaisesta turhautumisesta kumpuava. Tunnen että vaivannäköäni ei arvosta kukaan. Pieni palkka, joka minulle maksetaan silloin tällöin ei tunnu monestikaan sen vaatiman vaivannäön arvoiselta. Olen kuitenkin mieluummin töissä kuin vietän vapaaherran elämää verovaroilla. Silti joskus minusta tuntuu toisinaan, että kaikki tämä työ vain vie minulta energiaa ja aikaa. Kiitosta saan harvoin, arvostusta vielä harvemmin, vaikka olen työssäni ammattilainen ja harrastuksissani tunnollinen.

Kaikki-mulle-heti asenne vaivaa. Kukaan ei tunnu enää ymmärtävän ja arvostavan rakkaudella rakentamista.

Meditaatiota pitkästä aikaa

Olen jo joitakin vuosia harjoittanut meditaatiota säännöllisen epäsäännöllisesti. Olen opiskellut kirjoista itsehypnoosia, shamanistisia transsitekniikoita, NLP:a ja zen-mietiskelyä. Viimeksi mainittua minua on opettanut, kamppailulajien näkökulmasta, luostarissa opiskellut budomestari. Olen joskus hurjina hippivuosina kokeillut jopa kirjasista opiskelemaani hare krishna -mantramietiskelyä. Monesti meditaatiolla on ollut minulle jotain päämääriä, se on ollut minulle väline, jonka avulla olen yrittänyt saada aikaan jotain muutoksia itsessäni. Nyt olen alkanut ymmärtää, että meditaation pitäisi olla kuin hengittämistä. Sen pitää antaa tapahtua pakottamatta, omalla aikataulullaan. En ole tippaakaan parempi tai viisaampi ihminen meditoituani, mutta ehkä alan aavistaa hieman sitä miksi niin moni päätyy omistamaan elämänsä sille.

On erikoista, että ihmiset käyttävät valtavasti aikaa ja rahaa vahvistaakseen ruumistaan, mutta eivät uhraa ajatustakaan mielelleen. Meditaatio on parhaimmillaan melkoista astraalikehonrakennusta. Kun oppii havainnoimaan ympäristöään ilman egon vaatimia harhakäsityksiä, on toimintakykyisempi kuin jos jokainen kohdattu ilmiö pitäisi tulkita vahvistamaan sepitettä minuudesta. Kun oppii irrottautumaan tunteistaan ja ruumiinsa rektioista, alkaa ymmärtää että vaikka tuntemukset ja tunteet ovat todellisia, ei niidenkään valtaan tarvitse antautua. Ajatukset pettävät, tunteet pettävät, reaktiot ovat monesti silkkaa minäkuvan sanelemaa liioittelua. Pelot, negatiiviset ja turhat ajatukset ovat vain ajan tuhlausta. On parempi antaa niiden mennä ja keskittyä sen sijaan ajattelemaan valoisia puolia tai olla kokonaan ajattelematta ja vain nauttia silkasta olemassaolosta.

Rajat itsen ja ympäristön välillä ohenevat ja aika muuttaa muotoaan. Harjoitettavaa on kuitenkin joka päivä ja koko ajan. Ajattelemme päivän aikana varmasti tuhansia ajatuksia, ei ole täysin yhdentekevää millaisia nämä ajatukset ovat, koska niiden mukaan suunnittelemme ja elämme elämämme.

Meditaatio on ollut pitkästä aikaa iloinen asia. Ei se ole tehnyt elämästäni helpompaa, mutta ei se ole myöskään tehnyt siitä vaikeampaa. Se ei poista kärsimystä ja vaivaa, mutta auttaa sietämään niitä. Meditaatio on myös nostanut kipukynnystäni, kivusta kun on tullut vain informaatiota, joka auttaa navigoimaan joskus jopa vaarallisten harjoitusten läpi. En silti suosittele meditaatiota kenellekään, sillä olen itse tehnyt aikanaan sen virheen että kuvittelin meditaation olevan oikotie johonkin. Se mikä toimii yhden kohdalla, ei välttämättä toimi toisen kohdalla.

Vaakakupissa ateismi

Tapasin tänään vanhan tuttavan hippiajoiltani. Kovasti mukava ihminen, jonka elämään on mahtunut koviakin kokemuksia. Jossain vaiheessa elämänsä kulkua hän löysi uskonnon ja ilmeisesti on ainakin itse sitä mieltä, että on hyvin uskovainen. Itsellänikin on tapahtunut maailmankuvan muokkaantumista ja nykyään olen sillä kannalla, ettei uskonnoissa ole mitään sellaista sisältöä, joka oikeuttaisi niiden erityisaseman yhteiskunnassamme.

Joidenkin mielestä ihmisten moraalitaju on peräisin uskonnosta. Ilman uskontoa ryöstelisimme ja raiskaisimme estoitta. En tiedä missä maailmassa näin tapahtuisi, sillä ihmiset eivät anna toisten ihmisten kävellä ylitseen loputtomasti ja yhteisön on ennenpitkää edullista kehittää toimiva moraalisäännöstö, ennen kuin jatkuva kalavelkojen makselu rampauttaa sen toimintakyvyn. Nykypäivänä ihmisten on helppo olla kaunaisia ja pikkusieluisia, mutta joskus ei niin kauan sitten oli aika, jolloin pelkkä hengissä pysyminen vaati edes kohtalaista yhteistoimintakykyä kaikilta yhteisön jäseniltä. Vanhat hyvät ajat ovat silti silkkaa päiväunta ja väärin käytettyä nostalgiaa. Yritän tässä sanoa, että jos uskonto lakkautettaisiin ensi tänä yönä ja huomenna naapurini vahingoittaisi perhettäni, halkaisisin hänen kallonsa kyselemättä, mutta koska sellainen maailmanmeno ei juuri ketään hyödyttäisi, uskoisin naapurini olevan huomennakin yhtä sivistynyt kuin tänäänkin. Moraalitajun juuret ovat raadolliset, mutta maailma on ajoittain melko raadollinen paikka. Sivistys on vain sovellettua järjenkäyttöä.

Uskonto antaa lohtua, kun ihminen kohtaa elämässään vastoinkäymisiä ja lopulta kuoleman, jonka edessä kaikki suuret ponnistelumme nollautuvat ja vain sillä mitä jää jälkeemme on merkitystä. Useimmilta ei jää jälkeen kuin lapsensa ja pari kiveen hakattua päivämäärää. Se pelottaa monia ihan oikeasti ja useita huomionkipeitä kotitarvedramaturkejakin ainakin jollain kästiyskyvn tasolla. Ihmiset, joille kuolevaisuus on tosiasia, jolle on tehtävissä hyvin vähän jos mitään, ovat vähemmistö - itsekään en heihin kuulu. Lohtua saan siitä, että ajatukseni jäävät elämään julkaisuissani (vaikka ei niitä niin paljon ole, että kuolemattomuus olisi taattu) ja perimäni lapsissani. Tavallaan se, että on osa sukupolvien ketjua ja suurempaa kokonaisuutta antaa lohtua ihan riittävästi. Miksi surisin oman yksilöidentiteettini menettämistä, kun olen osa jotain niin paljon suurempaa kokonaisuutta. Tuonpuoleiselle ei omassa ajattelussani juuri jää sijaa. Elän miten osaan, kunnes kuolen. Siinä sivussa osallistun kulttuurin ja historian siirtämiseen sukupolvelta toiselle. Kuolema on huolenaiheena melko joutava. Silti jos tiede tarjoaisi keinon saavuttaa kuolemattomuus, niin ottaisin sen ilolla vastaan.

Viimekädessä vastuu elämästämme ja elinpiiristämme on meillä itsellämme. Sitä ei muuta se, että ihmiset kautta historian ovat olleet taitavia keksimään tekosyitä, joiden varjolla paeta vastuuta ja heittää samalla elämänsä hukkaan.

Salainen oppi

Minulla on kaksi henkimaailmaan liittyvää kiinnostuksenkohdetta: matematiikka ja okkultismi. Nyt löysin jälkimmäiseen liittyvää iltalukemista joksikin aikaa. Olkaa hyvä, teosofia.netin pdf-versio Blavatskyn suomennetusta Salaisesta opista.

Maailmankuvamme on edelleen kaukana täydellisestä. Kasvuiässä annetut käsitykset on haastettava, sillä mitä itse et tiedä, sitä et tiedä. Se että joku sanoi sinulle mistä kana pissii, silloin kun olit viaton lapsi ja taipuvainen uskomaan kaikkeen mitä sinulle hyvässä tarkoituksessa opetettiin, ei tarkoita että se joku oli oikeassa.

Hyvää yötä.

Salatieto

Keksin tässä mielestäni täysin loogisen, ja vain himpun pessimistisen, selityksen sille miksi on aina ollut olemassa tietoa, jota ei kerrota avoimesti kuin tiedon arvoisiksi katsotuille ihmisille. Suuri osa fiksuista ihmisistä on niin rakastuneita omiin ajatuksiinsa, ettei heillä ole kykyä kuin väärin ymmärtämiseen. Ehdoton, joustamaton ja perinteisiin takertuva ajattelutapa on meillä verissä, se on "peruskäyttöjärjestelmä", jonka avulla ihmiset ovat selviytyneet satoja tuhansia vuosia.

Älykkyys luo tapoja hankkia ja jäsentää tietoa. Älykkyys ja tiedon jäsentäminen luo työkaluja käsitellä tietoa. Suurinta osaa ihmisistä se ei kiinnosta tuon taivaallista, sen jälkeen kun he löytävät ne ajatukset, jotka tuovat heille aina hyvän lämpimän ja hellän olon. Erikoinen ajattelu johtaa epäsosiaalisuuteen, epämuodikkaisiin ajatuksiin. Vastavirtaan uivaa kiiskeä tai keltaista naakkaa, ei siedetä maailmassa, jossa ei todella tahdota ajatella, koheltaa vain.

Erikoinen yhteensattuma

Ennustin tutun avioparin eron ja lasten jaon jo ennen kuin he olivat ensimmäistäkään lasta saaneet. Palasi vain mieleeni se kämmenestä luku tuossa eilen. Harmillista sinänsä, että tieto ei vaikuttanut millään tavalla lopputulokseen ja toisaalta harmi että ennustus tehtiin illanistujaisten huvitukseksi, eikä sitä dokumentoitu kuin aivoihini, jotka tuntuvat välillä muistavan ihan liian paljon asioita.

Olen joskus muulloinkin tehnyt toteutuneita ennustuksia, joiden toteutuminen ei ole riippunut minusta. Olen nähnyt unissa mm. sattuman arpomia numerosarjoja, kuten junalippuja ja sen sellaisia, en kuitenkaan sitä seitsemän oikein lottoriviä.

Joskus tuntuu, että havainnoin tästä maailmasta paljon sellaista mitä vähäisemmällä huomiokyvyllä varustettu lajitoveri ei edes huomaa, vaatimattomuuteni estää kuitenkaan sitä mainostamasta. Sitä paitsi jos ihmiset kuvittelevat olevansa sinua älykkäämpiä, he monesti tulevat varomattomiksi.

Joskus vain mietin, että millaista mahtaisi olla nero, sillä vaikka olen keskivertokäyrän yläpäässä, en ole sen ulkopuolella. Laitan toivoni siihen, että keskushermostossani on meneillään tiedostamattomia prosesseja, jotka on mahdollista valjastaa draaman ja taikuuden keinoin.

Itseään suolaamatta

Tänään voimistellessani huomasin, että hiestäni puuttuu voimakas suolaisuus, jonka aiemmin olen kuvitellut olevan hien muuttumaton ominaisuus. Aloin miettiä, että onko mahdollista saada ruokavaliosta liian vähän suolaa. Nykyisin suolankäyttöni on sillä tasolla, että ostan paketin ruokasuolaa kerran kahdessa tai kolmessa vuodessa - rehellisyyden nimissä on sanottava, että liemikuutioita, soijakastiketta ja fondia menee enemmän. Sydänliiton kotivisuilta löytyi tieto, että suolaa tarvitsee saada ruokavaliosta 1,4 g vuorokaudessa ja sen verran saa, jos syö esimerkiksi lihaa tai maitotuotteita, vaikka ei erikseen lisäisikään suolaa ruokaansa.

Suomalaisten verenpaine nousee kuulemma iän myötä, osittain tähän vaikuttaa perimä ja osittain elämäntavat. Itse ainakin laitan toivoni niihin elintapoihin, koska perimälleni en mitään voi, mutta näen kyllä sen vaikutuksen lähisukuuni. Terveyttä kun ei pysty laittamaan varastoon vanhuuden varalle, vaan se on hankittava kun mahdollista ja ylläpidettävä sitä niin kauan kuin vain suinkin kykenee.

Laiskuus ja mukavuudenhalu ovat inhimillisiä ominaisuuksia. Itse en ainakaan jaksaisi aina nähdä kuntoilun ja ruuanlaiton vaivaa. Silloin tällöin annan itseni laiskotella ja huomaan sen haitalliset vaikutukset. Varsinkin jatkuva roskaruuan ja huonolaatuisen ravinnon syöminen tuntuvat nykyään väkivallalta omaa kehoa kohtaan. Laadukkaasta ja terveellisestä ruuasta saa voimia tehdä töitä ja opiskella, huono ruoka vain tukkii elimistön ja tekee sairaaksi.

Suolan käytön vähentäminen on ehkä helpoin mahdollinen tapa parantaa ruokavalion terveellisyyttä. Maailma on täynnä herkullisia makuja ja mausteita, jotka korvaavat suolan mennen tullen. Periaatteessa suolan saannin pienentäminen hyvin vähäiseksi, alle 5 g päivässä on äärettömän helppoa.

Yön ääniä

Aioin kirjoittaa kepeän tekstin siitä miten yöaikaan tuntemattomat äänet kuiskuttavat korviini salaperäisiä asioita, tosia unia ja valheita siitä mitä maailma on pullollaan. Sitten kävi ilmi, ettei tässä asiassa ole yhtikäs mitään keveää. Kun päivä asettuu mailleen ja tuhannet hullut viimein antavat tilaa niille toisille hulluille, joita on vähemmän ja jotka samoilevat pettävemmillä soilla, silloin heräävät yön äänet. Ne ovat ikivanhoja henkiä, jotka kuiskivat jo esi-isien nuotioiden valopiirin rajalta tarinoitaan, joita vain rohkeimmat uskalsivat sielu verillä kuunnella.

En voi sanoa uskovani edes päivän lehteen, sillä ihmiset ovat valheellisia eläimiä. Olemme liitossa keskenämme pitääksemme pedot poissa leiristä. Minä olen herännyt öisin ja noussut kirjoittamaan, vaikka tiedän ettei minulla ole mitään sellaista sanottavaa, minka voisi ostaa tai myydä. En minä ole rakastaja enkä taistelija, mutta pelon minä tunnen. Olen pelännyt varmaan kaikkea ja kaikkia mahdollisia, sillä luonteessani on myös järjestelmällinen ja pikkutarkka puoli, joka harvoin muissa töissä tulee esille yhtä tehokkaana. Sieluni silmät ovat tuijotelleet sisäänpäin jo jonkin aikaa ja nyt niitä käännetään kohti ulkopuolta. Suorastaan tunnen miten minua ravistelevat näkymättömät kädet. "Herää, herää" ne sanovat, mutta eivät kerro miksi.

Sitten tulevat valvemaailman vaatimukset. Olisi tunnettava puhetaidon perinteet, olisi voitava siteerata jokaista elänyttä kirjailijaa virheettömästi. Pitäisi tuntea diskurssit, kontekstit, paradigmat, nyanssit, vieraannuttaminen ja post-postmoderni maailmankuva kuin omat taskunsa. Yritinhän minä, mutta ei se tehnyt minusta voimallisempaa kirjoittajaa. Yön äänet jäivät kuuntelematta ja sieluparka pääsi hyvin pehmustettuun hullujenhuonetodellisuuteen lepäämään.

Eipä sillä, että tuntisin aitoa raivoa edes niitä pikkusieluisia poroporvareita kohtaan, jotka tietävät kaiken siitä miten maailma muutetaan pala kerrallaan paskaksi. Ehkä vihaan hieman toiveikkaita hölmöjä, jotka tekevät kivun ja vastuun pakoilemisesta elämäntyönsä, ikään kuin maailma olisi jotain velkaa heille ja sen sijaan että he eläisivät osana maailmaa, maailman olisi taivuttava heidän oikkujensa palvelukseen. Syvällisempi on peltoaan räkä poskella epämuodikkaissa vaatteissa kyntävä maamies, joka ainakin tietää mistä syömänsä leipä on tullut ja millä hinnalla. Toisenlaisessa maailmassa se mies olisin minä, mutta ahneet persreiät ovat myyneet ja ryypänneet sen maailman jo aikapäiviä sitten.

Minun on ollut aina vaikeaa viedä kirjoitusta johonkin suuntaan ilman haltioitumista jostain asiasta ja tällä hetkellä en oikein tunne innostusta kuin tähän hölisevään tajunnanvirtaan. Kirjoitettava on, vaikka sitten edes siksi, etteivät kädet muuttuisi pelkiksi lyömäaseiksi.

Tommy Tabermann, kiitos sinulle

Eksyin Tommy Tabemannin kotisivuille, hänen tarinansa siitä miten kirjat syntyvät on lukemisen arvoinen. En ala Tabermannista puhua sen enempää, koska hän osaa itse tehdä sen paremmin. Syy siihen miksi ylipäätään aloitin, oli se että minulle tuli tunne että olisi kirjoitettava jotain kiitokseksi siitä, että sain lukea sen mitä luin.

On oma julkinen salaisuuteni, että tunsin aikoinaan halua ryhtyä kirjailijaksi ja toivoin voivani kirjoittaa runoja, jotka herättäisivät lukijoissaan samaa ihastusta maailman kauneuden edessä, jota itse tunsin silloin. Mutta helmasyntejäni ovat olleet pelkuruus, itsesääli enkä ole uskaltanut täysin heittäytyä kokemaan sitä maailmaa, joka oli suuruudenhullujen tavoitteideni kohde. Courage oli kirja, joka sattui mukaani kirjaston poistomyynnistä, kun suoritin siviilipalvelustani. Silloin löysin sen Tabermannin, joka puhutteli minua, sillä en ole koskaan ollut naistenmies, eikä minusta sellaista tulekaan. Olen kuitenkin mies, joka ei ole koskaan oikein sopinut kulkemaan kenenkään muun tietä kuin omaansa ja jos olisin julkisuudenkipeämpi ja kovapäisempi, minusta olisivat kuulleet jo kaikki.

Koskaan ei ole myöhäistä rakastua maailmaan uudelleen ja karistaa vuosien aikana niskoilleen kasaantuneita luutuneita ajatuksia ja tapoja. Sillä olen liian kauan piilotellut sitä mikä olen ja tyytynyt olemaan vähemmän. Olen kohtaamassa maailmaa uudella päättäväisyydellä ja toivon todella, ettei ole liian myöhäistä ottaa maailmasta pitävä niskalenkki ja tehdä viimein sitä mitä tahdon tehdä, eikä sitä mitä minun odotetaan tekevän.