sokki

Näin tänään kun minulle täysin tuntematon ikäihminen kaatui kuolleena kadulle. Oma polkuni kohtasi tämän ihmisen täysin sattumanvaraisesti, kun olin ostamassa maitoa lähikaupasta.

Auttamaan pysähtyneet ohikulkijat ja paikalle hälytetyt ensihoitajat yrittivät elvyttää, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Vanhus oli elänyt jo niin kauan, että vuosien yhteenlaskettu paino kävi liian raskaaksi kantaa. Luonnollinen, arvokas kuolema, jos sellaista on.

Ohikulkijoista moni oli selvästi järkyttynyt. Tunsin shokin myös omassa mielessäni. Sitten kun tiedostin tämän, näin asian siten kuin se mielestäni oli. Yksi elämä loppui ja lukuisia muita jatkui. Omaiset surevat poismennyttä ja jatkavat omaa elämäänsä. Tästä tapauksesta tuskin kirjoitetaan artikkelia wikipediaan ja ottaen huomioon surun nykyisin suljetun luonteen, jo tämä tuntuu olevan tungettelua.

Illalla leikkiessäni tuttujen ja tuntemattomien lasten kanssa mietin elämän jatkuvuutta. Miten kovin tärkeää meidän nuorten olisi oppia vanhemmilta niin kauan kuin se on mahdollista. Niin kauan kuin on kuoltava, se on ainut keino jolla voimme säilyttää sen minkä katsomme olevan ihmisissä arvokasta.

Hiljainen ikuisuus

Minulla on inhotava tunne, että kaiken arkisen taustalla väijyy herkeämättä suuri ja hiljainen ikuisuus, johon verrattuna elämämme, jopa koko ihmiskunnan elämä, on valitettavan pieni ja mitätön.

Olen kuitenkin kehittänyt suhdettani ikuisuuteen sitten ensitapaamisemme. Enää en koe sitä niin pelottavana, sillä ymmärrän nyt, että olen osa sitä. Me kaikki olemme. Se että olemme pieniä ja mitättömiä on totta, mutta rakennusaineemme on hienoa ja pitkäikäistä kosmoksen kudosta.

Sitten sitä nostaa katseensa työnsä ääreltä ja katsoo mietteliäästi kaukaisuuteen. Miettii niitä rajoja ja rajoituksia, joiden vuoksi nyt taistellaan. Ne ehkä ovat olemassa sadan vuoden päästäkin, voi olla, että sitkeimmät sinnittelevät vuosisatoja. Lopulta kuitenkin ikuisuus tulee ja koppaa ne napakkaan niskalenkkiin ja painii siihen samaan unohduksen suohon, johon kaikki maailman vallat on läpi historian poljettu. Mutta en sanoisi kaikkea silti turhaksi, sillä ikuisuus on myös anteeksiantavainen. Tilaisuuksia oppia virheistä ja tulla paremmaksi on lukuisia.

Eräs niistä oivalluksista, joiden vuoksi elämässäni on ollut hankaliakin ajanjaksoja joiden seurauksia minun on edelleen kannettava, oli se että suurin osa ihmisistä käyttää tavattoman paljon aikaa merkityksettömien asioiden palvomiseen, koska kokevat siten itsekin olevansa vähän suurempia. Ihmettelen että miksi, koska ylevämpiäkin päämääriä on kuin raha, rotupuhtaus tai vaikka oikeiden uskonkappaleiden todistaminen oikeiksi.

Ihmiskunnan yhtenäisyys, kärsimyksen poistaminen, ikuisuuden arvoisiksi pyrkiminen.

Mutta edelleen ikuisuus on hiljaa, eikä huomaa minua. Enkä voi itsekään sanoa, että ikuisuutta hahmottaisin muuta kuin sen kautta mitä se ei ole. Sanat kompastuvat toisiinsa ja ajatus alkaa harhailla. Mitä halusinkaan sanoa? Mitä haluaisin kuulla? Jos jossain olisi toinen sielu, joka löytäisi itsestään kaiun siitä mistä puhun.

Ihmiseksi on opittava, eikä tämä ole helppoa. Henkinen kasvu ei mielestäni saisi olla vain yksi tekosyy lisää itsekkyyydelle ja ruikuttamiselle.

a cyborg manifesto

Animea

Ajatelkaa laajemmin. Onko enää vuosisatoihin ollut selvää missä ihmisen kehollisuus päättyyy ja hänen koneensa alkavat. ME olemme jo kyborgeja, enää puuttuvat siistit uudet päivitysosat.

Maailma on ihmeellinen paikka

...pääsisinpä sinne joskus.

Toisinaan tuntuu, että elämä on pelkkiä täytettäviä velvollisuuksia.