Kiinalainen juttu

Olen käyttänyt viimeisen vuoden elämästäni opiskeluun. Olen opiskellut hierojaksi ja syventänyt samaan aikaan tietojani kiinalaisesta lääketieteestä. Erikoisin asia, jonka huomasin melko pian, oli se että meridiaanit ja akupisteet voi todella löytää ihmisestä, jopa ilman akupistekarttaa. Toisinaan akupisteet suorastaan näkyvät ihmisissä. Niitä ei tosin huomaa, jos etsii hollywood-tyyppisiä erikoistehosteita. Pisteet ja meridiaanit ovat osa ihmiskehon järjestäytymistä. Jos tarkastellaan yhtä elintä tai yhtä yksittäistä lihasta, niitä ei näy. Kuitenkin kun katsotaan ja tunnustellaan kokonaisuutta, eri osien väliset yhteydet käyvät selvemmiksi.

Qi-energiasta puhun enää hyvin harvoin. Se on minulle edelleen hämärä käsite, jota vältän osittain myös siihen liittyvien väärinkäsitysten vuoksi. Taikatemput kuuluvat Harry Potterin maailmaan, meidän osamme tässä fysiikan ja kemian maailmassa on hiukan maanläheisempi, mutta ei välttämättä vähemmän ihmeellinen.

Kiinalaisia hoitomuotoja olen käyttänyt lähinnä itseeni ja muutamaan ystävääni. En toistaiseksi tunne osaavani riittävästi, että alkaisin tehdä niitä kenelle tahansa. Niissä on kuitenkin vinha perä. Jos jokin hoitomuoto on säilynyt vaikkapa 3000 vuotta, on sen teho jo varmasti osoitettu. Kiinan historia ei ole pölkkypäiden historiaa.

Asiat voivat olla toisinkin

Liian nerokasta, ajattelin tänään, kun kirjoitin pitkästä aikaa mietelauseita peräkkäin vihkooni. Olisi aivan liian mahtipontista kutsua tekstiä runoksi, vaikka runo voi ollakin (ainakin joidenkin avantgardistien mukaan) melkein mitä vain. Ajatus ei toki ollut omani, vaan sen esitti aikanaan ystäväni, jolle esittelin niin sanottuja taideteoksiani. Ongelma on siinä, ettei paraskaan ajatus kestä sitä että se puetaan liian dramaattiseen kieleen. Harrastelijateatterissa näkee välillä samanlaista innoittunutta ylinäyttelyä kuin mitä runouteni olisi jos se olisi näyttelijä lavalla. Ei puhettakaan mestarillisesta suorituksesta, jossa joku luonnonlahjakkuus on hienut taitonsa tasolle, jossa jokainen ele ja äänensävy kantaa merkitystä ja tempaa yleisön mukanaan kokemukseen, jota se ei muuten saisi. Minun runoni on helppoheikki, joka huutaa yhden koon huutoaan kelle vaan ja kohtaa joskus jonkun jota se viihdyttää niin paljon, että kukkaron nyörit heltyvät.

Mutta ajatus, jota ajattelin oli jotain sen suuntaista, että meillä on tässä elämässä loppujen lopuksi hyvin vähän tulevaisuutta ja menneisyyttä käytettävänämme. Välillä sitä miettii, niin kuin CMX:n kappaleessa Melankolia, onko elämä vain huokaus kahden tyhjyyden välissä. Sitten sitä huomaa, että noinko tuolla lienee merkitystä. Kaikki aika mitä meillä ikinä on käytettävissämme voisi hyvin olla tässä käsillä, kaikki aika mitä ikinä tarvitsemme voisi olla tämä ikuinen nykyhetki, joka ei koskaan jää taakse eikä karkaa tulevaisuuteen.
Tätä ajattelin, kun veistin liian huolellisesti erästä koristekaiverrusta, joka minulla on ollut työn alla jo kauan. Taitava puuseppä olisi oikeilla välineillä jo veistänyt mitä aion veistää, mutta minä en ole taitava, en puuseppä eikä minulla ole oikeita välineitä.

Mieleen tuli, että vaikka saisin aikaan jotain kaunista, se ei tuottaisi senttiäkään rahaa kenellekään. Ainoastaan yhden kauniin esineen lisää maailmaan. Viime aikoina olen miettinyt, ehkä jonkinlaisen kriisin kourissa, ettei elämäni ole ollut oikein millään mittarilla kovin tuottavaa. Olen antautunut sellaisille rajoituksille, joita minun piti mukamas välttää loppuun asti. Jostain syystä aloin nimittäin itsekin uskoa siihen karikatyyriin, jonka minusta tekivät ihmiset, joita loukkaa ajatuskin siitä, että joku kyseenalaistaa pelkkään vanhat pyhät arvot ja alkaa haikailla toisenlaisen maailman perään.

Tähän päivään mennessä olen lukenut satoja, ehkä tuhansia kirjoja ja määrättömän määrän artikkeleita. Olen kirjoittanut yhden kirjan itsekin, mutta siitä ei tule kuolematonta klassikkoa millään alalla. Kaiken sen olen tehnyt ymmärtääkseni paremmin maailmaa, jossa elän. Silti minusta tuntuu, että vain muutamina kokeminani selvänäköisinä hetkinä olen ollut ikäänkuin onnellinen. Tai jos en onnellinen niin ainakin rauhassa. Muutos on mahdollinen, mutta se täytyy tehdä itse.

Mitä itse et tiedä, sitä et tiedä

Olen viime päivinä ehtinyt taas pitkästä aikaa lukea. Kiireet ovat hellittäneet hetkeksi, tai ehkä olen itse huomaamattani muuttanut arvojärjestystäni. Niin tai näin, olen lehteillyt läpi pari Esko Valtaojan kirjaa "Ihmeitä" ja "Avoin tie". Sivistyneen akateemikon ajatuksia on mukava lukea, varsinkin kun saa huomata että on itsekin samoja asioita pohtinut, joskin oma ulosantini on vaatimattomampi eikä tietopohjani ole ihan yhtä laaja.

En ala tehdä tiivistelmää kirjoista, koska on parempi että jokainen joka niistä kiinnostuu, lukee ne itse ja muodostaa omat mielipiteensä. Utelias kun olen, päätin lainata kirjastosta yliopistojen käyttämän tähtitieteen peruskurssin oppikirjan. Lyhyen lehteilyn jälkeen jouduin toteamaan, että sanonnassa jonka mukaan jokin helppo tehtävä ei ole tähtitiedettä, on perää. Suurin osa peruskurssin matematiikasta olisi jollain tasolla hallittavissa muutaman kurinalaisen opiskelusession ja parin kahvipannullisen jälkeen, mutta siihen en (vielä) halua panostaa.

Oli hauskaa, että professori Valtaoja kertoo kävelyretkistään kirjoissaan. Itse olen myös ollut jo pitkään kävelemisen ystävä. Enkä tarkoita kävelemisellä sellaista tuulipuku päällä viuhtomista sykemittarin piipittäessä niin että kaupungilla sokeat kävelevät punaisia päin. Miellyttävintä kävelyä on kiireetön, pitkä ja ennalta suunnittelematon kävely. Viime yönä (älkää kysykö miksi kävelin viime yönä, en kerro) kävelin pitkän matkan. Katselin kuuta, kuuntelin lintuja ja ihmettelin itäisen taivaan nopeaa vaalenemista. Välillä pysähdyin venyttelemään ja koko ajan aivoni käsittelivät asioita, joita olen viime aikoina kokenut. Käveleminen ja ajatteleminen tuntuvat olevan yhteydessä toisiinsa, kun keho on kiinni yksinkertaisessa ja taukoamattomassa suorituksessa, ajatus askartelee. On ikävä huomata, että suuri osa omista ajatuksista ja ajattelutavoista on melko hyödyttömiä. Omasta mielestäni keskenkasvuisia.
Nyt kuitenkin tulee asian pihvi. Lukiolaisena tiesin kaikesta kaiken, mutta minulta puuttui tyystin suhteellisuudentaju. Olin kuin Bilbo Reppuli kolossaan, ennen kuin velho ajoi hänet seikkailuun. Suojattuun ja pieneen maailmaani täysin tyytyväinen, syömisen ja nukkumisen mestari. Nykyään minulla on muutama arpi enemmän ja olen hiukan viisastunut, mutta oleellisinta on että enää en tiedäkään kaikkea kaikesta. Päin vastoin niiden asioiden määrä, joita en tiedä tuntuu lisääntyvän vuosi vuodelta.

Mitään ei ole tässä maailmassa täysin lyöty lukkoon. Tulevaisuutta ei voi ennalta tietää ja olemattomien vellominen vie vain terän tämän hetken toimista. Älä kuvittele turhaan tietäväsi kuka tai mikä olet, koska ennenmmin tai myöhemmin, jos teet muutakin kuin surfailet netissä, huomaat tekeväsi asioita, joita et olisi koskaan kuvitellut tekeväsi.

Tämä blogihan on huikean suosittu!

Aloitin aikoinaan transhumanismi- ja teknologia-aiheisen blogin kirjoittamisen, mutta sen rinnalla mielessäni pyöri ajatuksia, jotka eivät suoraan liittyneet teknologiaan tai humanismiin. Minulla on luonteessani himpun verran mystikkoa ja halusin erottaa ne asiat muista kiinnostukseni kohteista.

Näyttää siltä, että ainakin katselukertojen perusteella tästä blogista on tullut alkuperäistä luetumpi. Kiitoksia siitä.

Tällä hetkellä työt ovat vieneet aikaa blogien kirjoittamiselta. Henkensä pitimiksi pitää joskus tehdä muutakin kuin vain kirjoittaa ja lukea.

Synnintunto hukkuu kosmokseen

Symphony of science on miellyttävä kooste tiedemiesten visioista ihan mukiinmenevän musiikin säestyksellä. Itse en välitä konemusiikistakaan, mutta viisaat sanat saavat sielun rauhoittumaan. Ja uskonnottomien materialistien tyyliin jatkan, etten usko sieluun tyhjentävänä määritelmänä millekään Silti minusta on hauska kutsua sisäistä tunnetta minuuteni jatkumosta sieluksi, kun tiede on herättänyt minussa yhteenkuuluvuuden tunteen jonkin itseäni suuremman kanssa.

Vain tiede yksin ja avoimien mielien ponnistelu sen ymmärtämiseksi keitä olemme, missä ja miksi, herättää minussa toiveen siitä että ihmiskunta on ehkä tulevaisuuden arvoinen. Uskonnot ja uskomukset, salaliittoteoriat ja syövän lailla levinneet pederastipastoreita suojelevat uskonlahkot eivät saa ymmärrystä. Liturgiat ja ihmisten ylimielinen usko johonkin itsensä yliluonnolliseen jatkeeseen unohtuvat, kun katson tähtikirkkaana yönä taivaalle ja yritän nähdä siellä jotain mitä en osaa selittää. Tunnen hiukan fysiikkaa, pikkuisen tähtitiedettä ja maistiaisen verran avioniikkaa ja meteorologiaa. Tiedän muinaisia taruja ja maanviljelijäesi-isieni viisautta. Siihen päälle minulla on kolmen lyhyen vuosikymmenen kokemus itsenäni olemisesta ja tämän ajassa ja tilassa rajallisen olennon kautta maailman hahmottamisesta.

Katson tähtikirkkaana yönä taivaalle, enkä tiedä mistään mitään.

Toisinaan minusta tuntuu, että jokainen kolkka tässä maailmassa ja jokainen päivä kätkee sisäänsä mysteerin. Vaikka päivittäin jotkin rutiinit, henkilökohtaiset projektit ja vähäpätöiset kiireet toistuvat samanlaisina, on samanlaisuus vain mielen luoma illuusio. Kun on hereillä, ei ole mitään tuttua eikä mikään ole koskaan samanlaista. Jokainen hetki on luo itsensä uudelleen ja me muutumme sen mukana.

Tärkeät ihmiset, tärkeine autoineen ja tärkeine puhelimineen juoksevat läpi elämänsä rahan perässä. He käyttävät statussymboleihin sen mitä ansaitsevat. Rehkivät, rälläävät, kuolevat ja unohtuvat. Raha on joutavaa. Tieto ja ihmiskunnan edistys, siinä vasta jotain tavoittelemisen arvoista. Olemme universumin tapa kokea itsensä, olemassaolollamme on merkitystä ja meillä on mahdollisuus kehittää hyvyyttä ja toteuttaa hyödyntämätön potentiaalimme. Jos vain koskaan voimme kehittyä primitiivisestä ahneudesta ja alhaisuudesta eteenpäin.

On se vaan kumma

Sitä minä vain mietin tässä, että kansainvälisen kilpailukyvyn ja talouskasvun nimissä halutaan vanhukset ja lapset työputkeen hinnalla millä hyvänsä ja hamaan hautaan asti. Porvarien kyyniset lauseet ajavat välttämättömyytenä politiikkaa, jossa inhimillisyys ja ihmisyys tahallaan unohdetaan.
Pitäisi saada luotua kotimaista halpatyövoimaa, että olisi kansainvälistä kilpailukykyä. Muuten viedään tehtaat Kiinaan, missä työläistoveri näpertää kasaan kännyköitä ympäri vuorokauden nappipalkalla.
Välillä mietin, että onko talouskasvu ja kansainvälinen kilpailukyky tosiaan sen arvoista?

Emme me ihmiset muuta tahdo kuin elättää lapsemme ja elää itse tavalla jonka itsellemme valitsemme. Se on ollut ennenkin mahdollista ja sen pitäisi olla vieläkin.

Yli 100 000 euroa vuodessa tienaavat ruikuttavat siitä miten heidän ansaituihin tuloihinsa ei saa kajota. Tein viime vuoden 10 -12 tuntista työpäivää ja parhaimmillaan kahta työtä yhtä aikaa. Tienasin reippaat 20 000 euroa. Toinen vaihtoehto olisi ollut olla tienaamatta mitään. Samaan aikaan optiomiljonääri ja velkakeinottelulla rikastunut pankkiiri istuvat kirstunsa päällä ja sanovat minua yhteiskunnan loiseksi. Pienituloiseksi, jolla ei ole ihmisarvoakaan.

Tässä maassa on meneillään omituinen kyynistyminen. Sydänten koveneminen. Jokin outo tauti leviää keskuudessamme. Se tekee meidät itsekkäiksi, ahneiksi, julmiksi toisillemme.

Olen katkera ja surullinen, koska tähän on tultu. Ihmiset halusivat meille pankkiirin jopa presidentiksi.

Sanokaa minun sanoneen, tästä ei hyvä seuraa.