Asiat voivat olla toisinkin

Liian nerokasta, ajattelin tänään, kun kirjoitin pitkästä aikaa mietelauseita peräkkäin vihkooni. Olisi aivan liian mahtipontista kutsua tekstiä runoksi, vaikka runo voi ollakin (ainakin joidenkin avantgardistien mukaan) melkein mitä vain. Ajatus ei toki ollut omani, vaan sen esitti aikanaan ystäväni, jolle esittelin niin sanottuja taideteoksiani. Ongelma on siinä, ettei paraskaan ajatus kestä sitä että se puetaan liian dramaattiseen kieleen. Harrastelijateatterissa näkee välillä samanlaista innoittunutta ylinäyttelyä kuin mitä runouteni olisi jos se olisi näyttelijä lavalla. Ei puhettakaan mestarillisesta suorituksesta, jossa joku luonnonlahjakkuus on hienut taitonsa tasolle, jossa jokainen ele ja äänensävy kantaa merkitystä ja tempaa yleisön mukanaan kokemukseen, jota se ei muuten saisi. Minun runoni on helppoheikki, joka huutaa yhden koon huutoaan kelle vaan ja kohtaa joskus jonkun jota se viihdyttää niin paljon, että kukkaron nyörit heltyvät.

Mutta ajatus, jota ajattelin oli jotain sen suuntaista, että meillä on tässä elämässä loppujen lopuksi hyvin vähän tulevaisuutta ja menneisyyttä käytettävänämme. Välillä sitä miettii, niin kuin CMX:n kappaleessa Melankolia, onko elämä vain huokaus kahden tyhjyyden välissä. Sitten sitä huomaa, että noinko tuolla lienee merkitystä. Kaikki aika mitä meillä ikinä on käytettävissämme voisi hyvin olla tässä käsillä, kaikki aika mitä ikinä tarvitsemme voisi olla tämä ikuinen nykyhetki, joka ei koskaan jää taakse eikä karkaa tulevaisuuteen.
Tätä ajattelin, kun veistin liian huolellisesti erästä koristekaiverrusta, joka minulla on ollut työn alla jo kauan. Taitava puuseppä olisi oikeilla välineillä jo veistänyt mitä aion veistää, mutta minä en ole taitava, en puuseppä eikä minulla ole oikeita välineitä.

Mieleen tuli, että vaikka saisin aikaan jotain kaunista, se ei tuottaisi senttiäkään rahaa kenellekään. Ainoastaan yhden kauniin esineen lisää maailmaan. Viime aikoina olen miettinyt, ehkä jonkinlaisen kriisin kourissa, ettei elämäni ole ollut oikein millään mittarilla kovin tuottavaa. Olen antautunut sellaisille rajoituksille, joita minun piti mukamas välttää loppuun asti. Jostain syystä aloin nimittäin itsekin uskoa siihen karikatyyriin, jonka minusta tekivät ihmiset, joita loukkaa ajatuskin siitä, että joku kyseenalaistaa pelkkään vanhat pyhät arvot ja alkaa haikailla toisenlaisen maailman perään.

Tähän päivään mennessä olen lukenut satoja, ehkä tuhansia kirjoja ja määrättömän määrän artikkeleita. Olen kirjoittanut yhden kirjan itsekin, mutta siitä ei tule kuolematonta klassikkoa millään alalla. Kaiken sen olen tehnyt ymmärtääkseni paremmin maailmaa, jossa elän. Silti minusta tuntuu, että vain muutamina kokeminani selvänäköisinä hetkinä olen ollut ikäänkuin onnellinen. Tai jos en onnellinen niin ainakin rauhassa. Muutos on mahdollinen, mutta se täytyy tehdä itse.

Mitä itse et tiedä, sitä et tiedä

Olen viime päivinä ehtinyt taas pitkästä aikaa lukea. Kiireet ovat hellittäneet hetkeksi, tai ehkä olen itse huomaamattani muuttanut arvojärjestystäni. Niin tai näin, olen lehteillyt läpi pari Esko Valtaojan kirjaa "Ihmeitä" ja "Avoin tie". Sivistyneen akateemikon ajatuksia on mukava lukea, varsinkin kun saa huomata että on itsekin samoja asioita pohtinut, joskin oma ulosantini on vaatimattomampi eikä tietopohjani ole ihan yhtä laaja.

En ala tehdä tiivistelmää kirjoista, koska on parempi että jokainen joka niistä kiinnostuu, lukee ne itse ja muodostaa omat mielipiteensä. Utelias kun olen, päätin lainata kirjastosta yliopistojen käyttämän tähtitieteen peruskurssin oppikirjan. Lyhyen lehteilyn jälkeen jouduin toteamaan, että sanonnassa jonka mukaan jokin helppo tehtävä ei ole tähtitiedettä, on perää. Suurin osa peruskurssin matematiikasta olisi jollain tasolla hallittavissa muutaman kurinalaisen opiskelusession ja parin kahvipannullisen jälkeen, mutta siihen en (vielä) halua panostaa.

Oli hauskaa, että professori Valtaoja kertoo kävelyretkistään kirjoissaan. Itse olen myös ollut jo pitkään kävelemisen ystävä. Enkä tarkoita kävelemisellä sellaista tuulipuku päällä viuhtomista sykemittarin piipittäessä niin että kaupungilla sokeat kävelevät punaisia päin. Miellyttävintä kävelyä on kiireetön, pitkä ja ennalta suunnittelematon kävely. Viime yönä (älkää kysykö miksi kävelin viime yönä, en kerro) kävelin pitkän matkan. Katselin kuuta, kuuntelin lintuja ja ihmettelin itäisen taivaan nopeaa vaalenemista. Välillä pysähdyin venyttelemään ja koko ajan aivoni käsittelivät asioita, joita olen viime aikoina kokenut. Käveleminen ja ajatteleminen tuntuvat olevan yhteydessä toisiinsa, kun keho on kiinni yksinkertaisessa ja taukoamattomassa suorituksessa, ajatus askartelee. On ikävä huomata, että suuri osa omista ajatuksista ja ajattelutavoista on melko hyödyttömiä. Omasta mielestäni keskenkasvuisia.
Nyt kuitenkin tulee asian pihvi. Lukiolaisena tiesin kaikesta kaiken, mutta minulta puuttui tyystin suhteellisuudentaju. Olin kuin Bilbo Reppuli kolossaan, ennen kuin velho ajoi hänet seikkailuun. Suojattuun ja pieneen maailmaani täysin tyytyväinen, syömisen ja nukkumisen mestari. Nykyään minulla on muutama arpi enemmän ja olen hiukan viisastunut, mutta oleellisinta on että enää en tiedäkään kaikkea kaikesta. Päin vastoin niiden asioiden määrä, joita en tiedä tuntuu lisääntyvän vuosi vuodelta.

Mitään ei ole tässä maailmassa täysin lyöty lukkoon. Tulevaisuutta ei voi ennalta tietää ja olemattomien vellominen vie vain terän tämän hetken toimista. Älä kuvittele turhaan tietäväsi kuka tai mikä olet, koska ennenmmin tai myöhemmin, jos teet muutakin kuin surfailet netissä, huomaat tekeväsi asioita, joita et olisi koskaan kuvitellut tekeväsi.