Erään meditaatiokokemuksen pohdintaa

Tämä on jälleen kerran tarina siitä, miten irralliset asiat johtavat mielenmaisemissa paikkoihin, joihin niiden ei uskoisi vievän.

Tänään nousin linja-autoon kohtuullisen treenin jälkeen, olo oli hiukan untelo, koska en ole ollenkaan huippukunnossa ja hiukan harmitti se miten vähän tästä kehosta saa irti. Pari pysäkinväliä sain olla ihan rauhassa, mutta sitten tyhjäpäisiä pissiksiä nousi kyytiin ja kaksi heistä alkoi huvikseen kiusata kolmatta, ihan kunnolliselta vaikuttanutta, nuorta naista. Asiahan ei minulle kuulunut, mutta jokin tuossa ylimielisessä ja huomiohakuisessa käytöksessä sai minut muistelemaan keskustelua ihmisen kanssa, joka olisi ehkä tahtonut jonkinlaista apua ja ymmärrystä, mutta joista kumpaakaan en oikein kyennyt tarjoamaan. Hän ärsytti minua uskonnolla, kalasteli reaktiota, että olisin alkanut tallata hänelle tuttuja polkuja. Se jäi vaivaamaan.

En välittänyt kuunnella tyhjiä puheita, en edes niitä joita pieni ääni päässäni kehittelee, joten keskityin hengitykseeni. Päätin olla tuomatta tähän hetkeen mitään. Tiedostin toiveideni, pettymysteni, pelkojeni ja tunteideni olemassaolon, mutta en antanut niille valtaa. Valo kirkastui. Aika hidastui. Puut ja ruoho alkoivat elää. Tuuli alkoi puhaltaa ja ihmiset vanheta. Jumalaa en nähnyt.
Viimeinen havaintoni mietitytti. Miksi kääriytyä homeisiin kirjoituksiin, kun maailmankaikkeus, jopa siinä laajuudessa kuin me sen pystymme käsittämään, on mittaamattoman paljon ihmeellisempi. Me emme ehkä ole ikuisia ja kuolemattomia sielu-olentoja, mutta onko elämä kuoleman jälkeen mikään kelvollinen päämäärä, jos sen tavoittelu sulkee silmät elämältä ennen kuolemaa?