Aioin kirjoittaa kepeän tekstin siitä miten yöaikaan tuntemattomat äänet kuiskuttavat korviini salaperäisiä asioita, tosia unia ja valheita siitä mitä maailma on pullollaan. Sitten kävi ilmi, ettei tässä asiassa ole yhtikäs mitään keveää. Kun päivä asettuu mailleen ja tuhannet hullut viimein antavat tilaa niille toisille hulluille, joita on vähemmän ja jotka samoilevat pettävemmillä soilla, silloin heräävät yön äänet. Ne ovat ikivanhoja henkiä, jotka kuiskivat jo esi-isien nuotioiden valopiirin rajalta tarinoitaan, joita vain rohkeimmat uskalsivat sielu verillä kuunnella.
En voi sanoa uskovani edes päivän lehteen, sillä ihmiset ovat valheellisia eläimiä. Olemme liitossa keskenämme pitääksemme pedot poissa leiristä. Minä olen herännyt öisin ja noussut kirjoittamaan, vaikka tiedän ettei minulla ole mitään sellaista sanottavaa, minka voisi ostaa tai myydä. En minä ole rakastaja enkä taistelija, mutta pelon minä tunnen. Olen pelännyt varmaan kaikkea ja kaikkia mahdollisia, sillä luonteessani on myös järjestelmällinen ja pikkutarkka puoli, joka harvoin muissa töissä tulee esille yhtä tehokkaana. Sieluni silmät ovat tuijotelleet sisäänpäin jo jonkin aikaa ja nyt niitä käännetään kohti ulkopuolta. Suorastaan tunnen miten minua ravistelevat näkymättömät kädet. "Herää, herää" ne sanovat, mutta eivät kerro miksi.
Sitten tulevat valvemaailman vaatimukset. Olisi tunnettava puhetaidon perinteet, olisi voitava siteerata jokaista elänyttä kirjailijaa virheettömästi. Pitäisi tuntea diskurssit, kontekstit, paradigmat, nyanssit, vieraannuttaminen ja post-postmoderni maailmankuva kuin omat taskunsa. Yritinhän minä, mutta ei se tehnyt minusta voimallisempaa kirjoittajaa. Yön äänet jäivät kuuntelematta ja sieluparka pääsi hyvin pehmustettuun hullujenhuonetodellisuuteen lepäämään.
Eipä sillä, että tuntisin aitoa raivoa edes niitä pikkusieluisia poroporvareita kohtaan, jotka tietävät kaiken siitä miten maailma muutetaan pala kerrallaan paskaksi. Ehkä vihaan hieman toiveikkaita hölmöjä, jotka tekevät kivun ja vastuun pakoilemisesta elämäntyönsä, ikään kuin maailma olisi jotain velkaa heille ja sen sijaan että he eläisivät osana maailmaa, maailman olisi taivuttava heidän oikkujensa palvelukseen. Syvällisempi on peltoaan räkä poskella epämuodikkaissa vaatteissa kyntävä maamies, joka ainakin tietää mistä syömänsä leipä on tullut ja millä hinnalla. Toisenlaisessa maailmassa se mies olisin minä, mutta ahneet persreiät ovat myyneet ja ryypänneet sen maailman jo aikapäiviä sitten.
Minun on ollut aina vaikeaa viedä kirjoitusta johonkin suuntaan ilman haltioitumista jostain asiasta ja tällä hetkellä en oikein tunne innostusta kuin tähän hölisevään tajunnanvirtaan. Kirjoitettava on, vaikka sitten edes siksi, etteivät kädet muuttuisi pelkiksi lyömäaseiksi.
