Asanajumpan sivuvaikutuksia

Aloin joitain vuosia sitten kiinnostua joogasta. Olen lähes koko tietoisen elämäni ajan ollut kiinnostunut yliluonnollisesta ja rajatiedosta. Jaottelen ensimmäiseen kategoriaan asiat joita ei voi selittää ja jälkimmäiseen asiat jotka voi selittää, mutta joiden selitys haastaa arkikokemuksen logiikan. Ensimmäisiä olen kokenut vähemmän, mutta olen silti, jälkimmäisiä enemmän. Rajatieto, josta voin sanoa jotain jopa ymmärtäväni on qi-energiaan perustuva hahmottaminen ihmisen toiminnasta. Siitä en ala kuitenkaan sen enempää turinoimaan, koska harppaus maailmankuvassa on liian suuri, jotta voisin pelkillä teksteillä sitä valottaa. Tehokkain keino on antaa ihmiselle maistiainen ilmiöstä ja selittää vasta sitten, esimerkiksi avaamalla tukkoinen niska akupainannalla. Sellaista ei voi oikein ymmärtää, mistä ei ole kokemusta.

Jooga on asia, joka on kiinnostanut minua jonkin aikaa. Tiedän sen olevan tehokas kuntoilumuoto, joka säilyttää liikkuvuuden ja parantaa kehon koordinaatiota, kun ikä tekee vääjäämätöntä tehtäväänsä. Olen opiskellut asanoita kirjoista ja videoilta, joka on joogaa gurujen oppien mukaan harrastavien ystävieni mukaan täysin väärin toimittu. Pohjana kokeiluilleni on miltei kaksi vuosikymmentä itämaisia kamppailulajeja, niiden hengitys-, meditaatio- ja energiaharjoituksia. Diippii shittii, siis.
Viime aikoina jooga, sen lisäksi että olen oppinut ehkä tekemään asanat paremmin, on aiheuttanut erikoisia kokemuksia. Toisinaan pääsen joogaamalla samaan mielentilaan, kuin kamppailuharjoituksilla. Sellaiseen rentoon valppauteen, jossa mieli rekisteröi kaikkea ympärillä ja kehossa tapahtuvaa, pysähtymättä mihinkään. On ollut hauska huomata, että asanajumppa on välillä johtanut jopa muuntuneisiin tietoisuuden tiloihin.

Jooga on ilmeisesti suunniteltu haastamaan käsityksemme siitä ketä ja mitä olemme. Asanajumpallakin saavuttaa hetkittäin erikoisen tunteen siitä, että on jollain tavalla yhtä koko luomakunnan kanssa. Huono puoli tässä joogan ja meditaation tuomassa herkistymisessä on se, että sopeutuminen maailmaan, jossa juostaan sokeina kohti jyrkännettä, ei muutu yhtään helpommaksi.

Aaveita onko heitä

Lueskelin paranormaalin tutkimuksesta, mutta koska aihe on mitä on ei yleisin tarjonta ole varsinaisesti ihan sitä mitä tiedemaailma ymmärtää tutkimuksella. Enemmän on kyse näistä kauhunväristyksiä etsivistä roolipelikerhoista, kuten TAPS, jonka televisiosarja, olikohan jokin ghost hunters tai vastaava, pyäri hetken Suomessakin. Löysin heidän sivuiltaan referaatin mukatieteellisestä selityksestä siitä mitä aaveet ovat.

En edelleenkään aio ottaa vahvasti kantaa siihen onko kyseessä todellinen ilmiö vai jotain minkä me ihmiset kehittelemme keskenämme, kun emme välitä ottaa selvää tarkemmin mitä tapahtuu ja miksi. Koska tuntemani hipit ovat selittäneet minulle myös, että tietoisuutemme on energiaa ja että on tieteellinen tosiasia ettei energia katoa, ei myöskään tietoisuutemme katoa, vaan jää kuolemamme hetkellä pyörimään jonnekin sähkömagneettisena säteilynä.

Mutta kun asia ei vaan ole näin. Energia ei katoa, se on totta, mutta sen olomuoto ja järjestäytyminen muuttuu ihan jatkuvasti. Tietoisuutemme saattaa syntyä siitä kun energia ottaa muodon fyysisenä kehonamme, jonka toiminnasta tunteemme minuudesta ja tietoisuudesta on peräisin. Kuitnekin kun kuolemme tapa jolla energia on järjestäytynyt muuttuu radikaalisti, eikä sillä ole enää luultavasti mitään tekemistä sen olomuodon kanssa, jonka koemme itseksemme. Energia jatkaa kiertokulkuaan toki, siitä osa voi jopa siirtyä muodostamaan uuden ihmisen tai ihmisiä, mutta ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa kuka Sinä olet. Homma on ehkä yksinkertaisempi ymmärtää veden kiertokulun kautta, vesi muodostaa 70% ihmisen kehosta ja ihminen erittää päivittäin virtsaa. Virtsa käsitellään vedenpuhdistamossa, lasketaan vesistöön ja juodaan uudestaan, mutta ei prosessissa mukana oleva vesi kanna mitään muistoa siitä kenen munuaisten läpi se on kulkenut.

Emme ole niin ihmeellisiä, että meidän käyttämämme energia jotenkin olisi velvoitettu muuttamaan omaa luonnettaan siksi, että me niin haluaisimme. Tässä vaiheessa on siis jo aika selvä, etten usko kuolemattomaan sieluun siinä mielessä, että kyseessä olisi jokin muuttumaton ja ikuinen minuus. Sen sijaan olen kyllä aika varma, että meissä on selvästi mitattava ja havaittava elämänenergia, joka jatkaa olemassaoloaan senkin jälkeen kun me olemme kuolleet.

Laatikon ulkopuolella

Etsin lukemista ihmisen evoluutiosta. Se miten me olemme kehittyneet sellaisiksi kuin olemme on melkoinen mysteeri, jonka selvittämiseen liittyy niin paljon arvuuttelua ja salapoliisityötä, että en ihmettele miksi sen tutkimiseen tarvitaan vuosia kestävät erikoistumisopinnot. Itse, sen perusteella mitä harrastuksen nimissä olen lukenut, luulen että me emme poikkea niin hirveästi muista eläimistä ruumiimme tai edes mielemme puolesta. Nykyinen vertaileva psykologia on päässyt tuloksiin, että tietoisuus voi hyvinkin olla yleisempää eliökunnassa kuin perinteisesti on ajateltu. Sen häivyttäminen tutkimustuloksista vuosisatojen ajan on ollut enemmän raamattuun perustuvan maailmankuvan todistamista kuin oikeaa tieteellistä tutkimusta.

Tieteellisen kielenkäytön leviäminen huuhaa-osastolle johtaa siihen että kun etsii oikeaa tutkimustietoa, kuukkeli kaivaa luettavaksi myös new age -tajunnanvirtaa. Viimeksi mainittu on toki helppolukuisempaa eikä välttämättä edes ihan täysin tuulesta temmattua kaikilta osiltaan, mutta todenpitävän asian erottaminen toiveajattelusta ja silkasta hölynpölystä on hankalaa ja yleensä myös mahdotonta. Iloinen sekameteli syntyy siitä, kun salaliittoteoreetikko toisensa jälkeen referoi toistensa tekstejä ja nykyään youtube-videoita ja samalla keksii omasta päästään lisää lennokkaita tarinoita hankalasta tähtilapsuudesta ja laatikkoon laitetuista ajatuksista.

Laatikon ulkopuolella ajattelu on suosikki höpölöpö-termini. Se on suoraan englannista käännetty ja käännöstyön ollessa yhtä lepsua kuin muukin aiheeseen liittyvä ajattelu, sen merkitys on muuttunut - jos mahdollista - entistäkin hämäräperäisemmäksi. Se laatikko, joka ajatuksiamme kahlitsee on monimutkainen asia jo valmiiksi. Se tarkoittaa niitä asioita, jotka muodostavan ajattelumme pohjan. Se on tunteemme identiteetistä, se on sisäistämämme normit ja yhteiskunta johon olemme sosiaalistuneet. Ajatuksien ulkopuolelle on hyvin vaikea päästä, se vaatisi irtaantumista itsestä ja asioiden tarkastelua ulkopuolisen silmin. Ei se ole sattumaa että epäkaupallinen taide, jonka motiivit ovat muualla kuin kukkaron lihottamisessa, syntyy usein hyvin epäsosiaalisten ihmisten yrityksestä rakentaa siltoja toisten ihmisten pariin.

Ihmiset tahtovat uskoa monenlaisia asioita. Itsekin uskon asioita, jotka eivät varmaankaan ole totta. Lievä alakuloisuus on ollut seuranani niin kauan kuin muistan, se on jostain syystä ollut aina oman tunnemaailmani pohjankangas, jonka päälle kaikki muu maalataan. Samasta syystä olen kai joskus hurahtanut kyseenalaistamaan valmiita vastauksia ja toisaalta etsimään vastauksia muualta. Ja vaikka tänäkin vuonna olen oppinut asioita, joita moni ei ehkä koskaan opi (tosin siksi etteivät vaivaudu opiskelemaan eikä muusta syystä), en ole yhtään valmiimpi maailmankuvani kanssa kuin muutkaan.
Nykyinen ostamisen ja myymisen maailma on melko varmasti matkalla kohti tuhoa. Hyveet ja viisaus eivät ketään kiinnosta ja tiedosta on tullut myös melko mitätöntä. Ihmiset kuuntelevat mieluummin guruja kuin ajattelevat omilla aivoillaan.

Ottakaa selvää laatikoistanne, rakkaat ihmiset ja miettikää mitä niihin haluatte laittaa. Aistit ja ajatukset eivät ole niin kiinteitä ja muuttumattomia, kuin yleensä kuvitellaan. Ja unohtakaa kaikki new age puppu ja menkää kirjastoon lukemaan historiaa.

Erään meditaatiokokemuksen pohdintaa

Tämä on jälleen kerran tarina siitä, miten irralliset asiat johtavat mielenmaisemissa paikkoihin, joihin niiden ei uskoisi vievän.

Tänään nousin linja-autoon kohtuullisen treenin jälkeen, olo oli hiukan untelo, koska en ole ollenkaan huippukunnossa ja hiukan harmitti se miten vähän tästä kehosta saa irti. Pari pysäkinväliä sain olla ihan rauhassa, mutta sitten tyhjäpäisiä pissiksiä nousi kyytiin ja kaksi heistä alkoi huvikseen kiusata kolmatta, ihan kunnolliselta vaikuttanutta, nuorta naista. Asiahan ei minulle kuulunut, mutta jokin tuossa ylimielisessä ja huomiohakuisessa käytöksessä sai minut muistelemaan keskustelua ihmisen kanssa, joka olisi ehkä tahtonut jonkinlaista apua ja ymmärrystä, mutta joista kumpaakaan en oikein kyennyt tarjoamaan. Hän ärsytti minua uskonnolla, kalasteli reaktiota, että olisin alkanut tallata hänelle tuttuja polkuja. Se jäi vaivaamaan.

En välittänyt kuunnella tyhjiä puheita, en edes niitä joita pieni ääni päässäni kehittelee, joten keskityin hengitykseeni. Päätin olla tuomatta tähän hetkeen mitään. Tiedostin toiveideni, pettymysteni, pelkojeni ja tunteideni olemassaolon, mutta en antanut niille valtaa. Valo kirkastui. Aika hidastui. Puut ja ruoho alkoivat elää. Tuuli alkoi puhaltaa ja ihmiset vanheta. Jumalaa en nähnyt.
Viimeinen havaintoni mietitytti. Miksi kääriytyä homeisiin kirjoituksiin, kun maailmankaikkeus, jopa siinä laajuudessa kuin me sen pystymme käsittämään, on mittaamattoman paljon ihmeellisempi. Me emme ehkä ole ikuisia ja kuolemattomia sielu-olentoja, mutta onko elämä kuoleman jälkeen mikään kelvollinen päämäärä, jos sen tavoittelu sulkee silmät elämältä ennen kuolemaa?

Näkökulmanmuutos

Eilen illalla luin kirjaa taistelulajeista, opiskelin siitä hermopistekamppailun periaatteita. Kiinalainen lääketiede ja mystinen qi-energia kuuluvat oleellisesti asiaan. Siitä sain kimmokkeen kokeilla pitkästä aikaa meditaatiota. Olen laiskotellut ja jättänyt meditaatioharjoitukseni väliin jo jonkin aikaa, koska liitin ne mielessäni kaikenmaailman umpiluupäisiin homoepaatteihin, joihin kyllästyin jonkin aikaa sitten melko lopullisesti. Ei sillä ettenkö arvostaisi totuuden etsintää, en vain arvosta löydettyjen osatotuuksien hylkäämistä, koska eksyneenä vaeltaminen palvelee yksilön draamantajua paremmin.

Meditaatio oli alkuun hankalaa. Oli vaikea vaimentaa ajatukset ja olla vain läsnä. Oli vaikea suhtautua harjoitukseen avoimin mielin ja vain kokea tila jossa olin ja toisaalta vain kokea omia sisäisiä kokemuksiani. Luulen, mutta varmaksi en voi sanoa, että onnistuin siirtämään aivoni alfa-tilaan niin että pysyin kokemuksen aikana tietoisena. Tunsin kuinka veri kiersi ympäri kehoani ja kuulin asuntoni sähkölaitteiden surinan, vesi- ja ilmastointiputkien suhinan, runkoäänet ja kaupungin kaukaisen kohinan. Ajattelin, että esimerkiksi kuuloyliherkän autistisen lapsen elämän täytyy olla todella vaikeaa, jos hän hahmottaa koko ajan kaikki ympäristönsä äänet niitä millään lailla valikoimatta. Visuaalisuutta korostava kulttuurimme ei ymmärrä sellaista ihmistä, jonka elämä on täynnä kuuloärsykkeitä.

Aikani oltuani aloin kuulla musiikkia, tai musikaalisia ääniä, joiden lähde oli oma mielikuvitukseni tai hermostoni, miten vain. Tunsin kutinaa ja kuumotusta siinä kohden otsaani, jossa ns. kolmas silmä myytin mukaan sijaitsee. Kokemus oli melko voimakas, koska tänäänkin minulla on ollut hetkiä, joina olen tuntenut ihmisen näkökulman riittämättömyyden ja toisaalta tahattoman itsepetoksen. Emme pääse helposti olemuksemme ulkopuolelle. Se että olemme ihmisiä tekee meidät sokeaksi sille, ettei suurin osa tämän maailmankaikkeuden ilmiöistä ole ihmisen ilmiöitä, vaan korkeintaan kaukaista sukua meille. Ihmiskunnan ulkopuolinen kaaos on suurempi kuin ihmiskunnan sisällä hallitseva kaaos, jota voimme edes periaatteessa järjestää ja hallita.

Meditaatiokokemus oli mielenkiintoinen. Sen pukeminen sanoiksi on kuitenkin hyvin vaikeaa, koska se on luonteeltaan hyvin henkilökohtainen, eikä sitä voi ymmärtää kuin toinen ihminen, joka on kokenut jotain samanlaista. Moni säntää kokemuksineen johtopäätöksiin. Niin kuin ne jo aiemmin parjaamani homeopaatit, jotka ovat tehneet varmasti oikeita ja paikkansapitäviä havaintoja uskontoaan harjoittaessaan, mutta johtopäätöksensä niistä ovat todennäköisesti aivan vääriä. Hahnemannin aikaan materian järjestäytymistä oltiin vasta alettu tutkia ja hänellä ei ollut käytössään nykytieteen menetelmiä ja havaintoja. On helppo väistää tämä huomio sanomalla, että nykyaikainen tutkimuskin antaa tietoa vain elämänvoiman aiheuttamista ilmiöistä, eikä itse elämänvoimasta, mikä voi olla tottakin. Kuitenkin tämän pitäisi johtaa homeopatien periaatteiden kriittiseen tarkasteluun ja uusien johtopäätösten tekemiseen, muuten kyse on vain dogmasta, jossa ajattelu ja havainnointi kielletään, koska ne ovat ristiriidassa vanhojen auktoriteettien puutteellisten tietojen kanssa. Sen sijaan että pioneerien ajatuksia kirkastettaisiin ja niille tehtäisiin kunniaa jatkamalla niiden viitoittamalla tiellä pidemmälle, ne nostetaan epäjumalankuviksi jalustalle pölyttymään. On helpompi palvoa muuttumattomia pyhiä kirjoituksia, kuin ottaa vastaan maailmassa vallitseva epävarmuus.
Samalla tavalla meditaation tuomien kokemuksien päälle liimataan helposti uskontojen kuvastoa ja aletaan seurata guruja ja henkisiä opettajia, ikään kuin heidän palvomisensa veisi ketään lähemmäs itsensä tai maailman oivaltamista.

Henkinen tie on aina henkilökohtainen. Kukaan muu ei voi sitä puolestasi kulkea.

Vaalien jälkeen

Näin tuossa päivänä eräänä kaupungilla kulkiessani julisteen, jossa luki: "jos äänestämällä voisi vaikuttaa, se kiellettäisiin lailla". Lause jäi mieleen ja kun puhuin siitä erään ystäni kanssa, huomasin että tuolla aktiivisella äänestäjällä ja politiikkaa seuraavalla ihmisellä oli myös hiukan hatarat tiedot siitä miten edustuksellinen demokratia toimii. Pelkään, että tämä on aika yleistä.

Äänestämällä kun ei pelkästään voi vaikuttaa. Demokratian paras puoli on se, että jokainen saa kantaa kortensa kekoon ja voi osallistua demokratian prosessiin. Silloin me ihmiset olemme kansalaisia emmekä alamaisia. Kuitenkin pelkästään äänestämällä ei tosiaan voi vaikuttaa. On oltava aktiivinen myös vaalien välissä. Kun edustaja on valittu, hänellä on vastuu ja velvollisuus kuunnella ihmisiä, jotka häntä ovat äänestäneet ja myös niitä kansalaisia, jotka eivät häntä äänestäneet. Kun jokin asia askarruttaa, sitä kannattaa kysyä oman alueen kansanedustajilta ja jos jotain tahtoo tapahtuvan, on hyvä järjestäytyä ja tehdä vaikkapa kansalaisaloite jonkin asian puolesta tai vastaan.

Liian moni luulee, että tätä maata johtavat "herrat". Kasvoton koneisto ja kierot poliitikot hyppivät pöydillä, jos kansalaiset nukkuvat.

Hyvyyden kaipuu

Heräsin tänään huomaamaan, että olen matkalla kohti epäonnistumista elämässäni. Vellon kokemissani vääryyksissä ja annan vihollisteni hallita elämääni. Tässä maailmassa tapahtuu tälläkin hetkellä käsittämättömiä julmuuksia, koska silkan pahuuden ja typeryyden annetaan vallita. Niin ei ole kuitenkaan pakko olla. Kyky tehdä hyvää on yhtä lailla omissa käsissämme kuin luontainen taipumuksemme pahuuteen ja julmuuteen.

En ole tullut uskoon, sillä minun maailmankuvassani uskonnoilla ja hyvyydellä on hyvin vähän tekemistä keskenään. Uskontojen tapa toimia on pahuuden tapa. Ihmisten on löydettävä kyky ja halu hyvyyteen itsestään, eikä sitä voi kirjoilla kenenkään päähän hakata.

Minä olen ollut eksyksissä, mutta nyt minusta tuntuu, että olen taas löytäynyt tien, jolta aikanaan eksyin. Maailmassa on pahuutta edelleen, mutta voin ainakin yrittää olla omalta kohdaltani sitä lisäämättä. Tahdon rauhaa ja harmoniaa. Elämän ja kuoleman tasapainoa, niin että voin taas nauttia jokaisesta elämän henkäyksestä, joka kulkee lävitseni. Jokainen hetki on mahdollisuus tehdä hyvää jollekin, jos ei muille niin itselleen.

Mietiskelyä

Olen harrastanut meditaatiota pikkupojasta asti. Harjoituksiin on ollut syynä kamppailulajiharrastukseni, johon on jossain määrin kuulunut zen-mietiskelyn opettelu. Tosin mietiskelyn tavoitteena ei varsinaisesti ole ollut henkistyminen, valaistuminen tai yliluonnollisten kykyjen saavuttaminen. Kyse on ollut "vain" kehonaistin herkistämisestä ja mielen ja ruumiin välisen yhteyden tunnistamisesta. Menetelmä on yksinkertainen: treenataan kovaa ja sitten hiljennytään hetkeksi kuulostelemaan mitä kehossa on meneillään. Nykyään harjoittamani qigong on sama asia, mutta liikkeessä.

Mitään järin paranormaalia en ole kokenut. Olen aistinut energiavirtoja, paremman käsitteen puutteessa, ja niiden avulla osannut väistää hyökkäyksiä välittömästi kun hyökkäävä energia on koskettanut omaani. Toiminta on ollut ajatuksetonta ja vaatinut uskomattoman paljon keskittymistä ei-mihinkään. Ilmiölle on varmasti myös länsimaisen maailmankuvan mukainen selitys, tuskin on kyse mistään ihmeestä tämän maailman ulkopuolelta.

Mietiskely antaa myös kyvyn keskittyä tällä hetkellä käsillä oleviin todellisiin asioihin. Suuri osa siitä millä itseämme kiusaamme hetkestä toiseen, on olemassa vain omassa mielessämme. Länsimainen psykologia tietää myös, että maailmankuvamme muodostuu tavasta, jolla tulkitsemme havaintojamme. Emme näe mitä todellinen todellisuus meille tarjoaa nähtäväksi, vaan sen mitä pystymme ja osittain myös haluamme todellisuudesta havaitsemaan. Aiemmat tulkinnat ohjaavat havaintoja ja voivat olla joko oikeita tai vääriä. Varmuutta asiasta ei koskaan saada, koska meille luonnollisesti kehittyneille olennoille tarpeeksi hyvä on tarpeeksi hyvä. Luonto ei luo täydellisyyttä, vaan käytännöllisyyttä.

Mutta mietiskely, joihinkin yksinkertaisiin käsillä oleviin asioihin syventyminen saattaa vaikuttaa tylsyyden ylistykseltä. Se saattaa vaikuttaa itsestäänselvyyksistä vaikuttumiselta tyhmyyteen saakka. Silti asioilla on lukematon määrä yhteyksiä keskenään ja aivan arkikokemuksessakin on vivahteita, jotka jäävät huomaamatta, jos niitä ei koskaan pysähdy havaitsemaan. Itse olen matkustanut satoja, ellen tuhansia, kilometrejä ja vuodattanut ämpäritolkulla hikeä ja muutaman kupillisen verta, koska tuhansia vuosia sitten jotkut kiinalaiset halusivat toisensa hengiltä. Tai vähemmän rujona esimerkkina, jäälyhdyn valmistaminen edellyttää että on olemassa ainetta, jonka muoto muuttuu nesteestä kiinteäksi lämpötilassa, jossa ihminen pystyy elämään ja jotta olisi olemassa ihmisiä ja ämpäreitä, kokonaisten tähtien on pitänyt elää ja kuolla miljardeja vuosia sitten.

Paranormaaleja ilmiöitä metsästäviä ihmisiä on paljon. Moni pelkää kuolemaa niin, että tahtoo todisteita elämän jatkumisesta sen jälkeen ja tulee samalla uhranneeksi ainoan elämänsä mystiikalle tai uskonnolle. Moni haaveilee supervoimista tai suurista tunnejärkytyksistä, vaikka jokainen päivä on kaikessa arkisuudessaankin ihmeellinen välivaihe kokonaisen maailmankaikkeuden elämänkaaressa. Emme välttämättä ole maailmankaikkeuden keskeisin tapahtuma, mutta mittakaavan ollessa mitä on ja näkökulmamme rajoittuessa omaamme, voimme ehkä nähdä jonkinlaista arvoa silkassa olemassaolossa. Elämä saattaa olla lyhyt valonpilkahdus kahden ikuisen olemattomuuden välissä, mutta se on olemassa ja päätyttyään se palaa samaan energian kiertokulkuun, joka on kaikkien ilmiöiden syy. Mitään mystistä tai persoonallista tässä ei ole. Kun ihminen kuolee, hän kuolee ja se siitä. Olemassaolo jatkuu ilman meitäkin, mutta jollain tavalla olemme aina osa sitä, vaikkemme olekaan sitä kokemassa kuin väliaikaisesti.

Yliluonnollisten kokemusten metsästäminen on minusta vain kyvyttömyyttä arvostaa ja havaita luonnollisia kokemuksia, mutta raja on toki häilyvä ja loppujen lopuksi siitä kiinni millaisen maailmankuvan kukin hahmottaa.