Missä henki luuraa?

Missä on tietoisuus silloin jos kaikki ajattelu on vain molekyylien diffundoitumista aivolihaksessa ja tietoisuus vain kumulatiivinen kokemusjatkumo? Ellei ole ketään olemassa Minä, niin kuka silloin on se joka päässä puhuu, vai onko se vain harhaa, jonka työmuistissa asuva informaatiosuodatin luo?
Olenko tänään henkilö C, joka muistaa olleensa henkilö B, joka muisti olleensa henkilö A, jota ennen ei ollut kuin vauvan leveä hymy, jonka takana on loputtomasti nälkää ja tiedostamattomia hermostollisia heijastetoimintoja?
Ennen syntymäämme emme ole tietoisia, emme ainakaan samalla tavalla kuin synnyttyämme. Kolme ensimmäistä kuukautta olemassaolostamme olemme vain huimaa vauhtia jakautuva solumöykky, joka on yhtä paljon ihminen kuin kivet ovat ihmisiä tai kissakalat ovat tunturikoivuja. Alkiovaiheen jälkeen meistä tulee selvästi eläimiä, mutta vielä sikiövaiheessakaan on täysin tarpeetonta puhua ihmisestä. Sanokoon abortin vastustajat ja muut myötätunnottomat retorisin keinoin asiaansa ajavat kirkasotsaiset ja sinisilmäiset hölmöläiset, joiden syntymän jälkeinen kehityskään ei ole kovin kummoiseen ihmisyyteen johtanut. Näin se vain on: alkio ja sikiö eivät ole ihmisiä. Vastasyntynytkin on vasta lupaus ihmisestä, ellei vastasyntynyttä kasvateta ihmiseksi, ei hänestä sellaista koskaan itsestään tule.
Uusi tietoisuustutkimus sanoo, että emme enää ole edes monimutkainen tietokoneohjelma (huono vertaus se oli alunperinkin). On vain hermostollinen tapahtuma, jonka olemme taipuvaisia tulkitsemaan ilmiöksi, jonka alkuperä ei ole tässä maailmassa.
Kartesioilainen dualismi tarkoittaa ajattelua, jonka mukaan ruumis on tästä maailmasta syntynyt ja mieli tai henki, mitä sanaa tahtoo käyttääkään, ei ole. Tässä viitekehyksessä länsimaissa tietoisuutta on tutkittu ja siihen aina palataan, jopa sellaisten teorioiden kanssa, jotka eivät edellytä tietoisuuden olemassaoloa. Toisaalta on hyvä pitää mielessä, että paraskin teoria on vain malli, jonka ei tarvitse olla kuin tarpeeksi totta.

Toisinaan minusta tuntuu, että ihmisiä on kahdenlaisia: heitä jotka pitävät matemaattista analyysia ratkaisuna kaikkeen ja heitä, jotka pitävät haaveilua ja uneksimista ratkaisuna kaikkeen. Yhteistä heille on kaksi asiaa, epäluulo, jopa viha, toisenlaisia metodeja kohtaan ja se että kummatkaan eivät ymmärrä tästä maailmasta lopulta juuri mitään. Tietoa on nykyään enemmän kuin koskaan ilmaiseksi kaikkien saatavilla, ymmärrys on edelleen harvojen etuoikeus ja absoluuttisen oikea ymmärrys... no, sitäkin on yhtä paljon kuin aika ennenkin.

Uuudenvuoden lupauksen vuoksi pitäisi tästäkin tilanteesta jotain positiivista keksiä. Ainakin ihmiset yrittävät kukin tahollaan olla oikeassa, niin että kaipa joku väistämättä toisinaan onnistuukin. Hienoa, tämä riittäköön.
Mikäli se minkä kokee itsekseen on vain ajatuksia ja muistoja ajatuksista, niin voisihan sitä saman tien kerätä sellaisia ajatuksia, jotka eivät aja epätoivoon. Kenties se johtaa henkilökohtaiseen pelastumiseen. Olen joutunut niin syvälle palikoiden maailmaan, etten usko enää koskaan täältä pääseväni. Täytyy siis yrittää ottaa asiat parhaalla mahdollisella tavalla, sillä muutenhan sitä katkeroituu ja kasvaa kieroon.