Totuuden torvi

Eräs sanoi luopuvansa valehtelusta henkisen kehityksensä vuoksi. Hänen suustaan kuultuna se tarkoitti: "puhun aina totta". Hyvä päätös, hieno päämäärä. Silti aloin miettiä, että kenellä on oikeus puhua totuuksia? Itse en ole läheskään varma siitä, että kykenen aina erottamaan totuuden asioista, ja vaikka kykenisinkin, niin olisiko siltikään minun asiani puhua totuuksia? Kaikki totuudet eivät ole omiani ja totuuden puhuminen vailla harkintaa saattaa olla vain harkitsemattomuutta.

Kuinka usein arjessa tulee edes vastaan tilanteita, joissa on pakko valehdella? En keksi äkkiä kovin monia, mutta mieleeni tulee tilanteita, joissa jätän jotain tietämääni kertomatta. Ei se ole mielestäni valehtelua, koska yleensä on kyse jostain sellaisesta asiasta, jonka tiedän siksi, että henkilöt joita asia koskee luottavat siihen etten kerro heidän salaisuuksiaan eteenpäin. Jotkin asiat ovat myös sellaisia, ettei niiden kertominen ole mielekästä. On turha kuvailla sokealle miltä valo näyttää tai opettaa jalatonta juoksemaan, se on molempien ajan haaskausta.

Totuus on muutenkin näitä pakenevia käsitteitä, joista ei ole usein edes mahdollista saada otetta. Esimerkiksi Saddam Husseinin sanottiin olevan paha mies, mm. Hollywood-elokuvissa ja amerikkalaisissa TV-sarjoissa viitattiin usein että näin olisi. Oliko Saddam Hussein niin paha mies kuin sanottiin, jää ikuisesti mysteeriksi meille, jotka emme häntä tunteneet. Samalla tavalla ihmisten keskuudessa liikkuu muitakin mielikuvia ja käsityksia, joita yleisesti pidetään totuuksina, mutta jotka eivät oikeastaan kestä lähempää tarkastelua.
Oma totuuden määritelmäni lähtee kysymyksestä: mitä oikeastaan tiedän tästä asiasta? Harmillisen usein joudun toteamaan, että useimmista asioista en tiedä juuri mitään. Ovathan loogikotkin sen jo todistaneet, että vaikka kuinka paljon tietoa asioista keräisi, silti tietämättömyyden määrä olisi suurempi kuin tiedon määrä. Siitä huolimatta pitäisi toimia joka päivä arjessa ja toivoa tietävänsä tarpeeksi, jotta ei tarvitsisi potea huonoa omaa tuntoa valinnoistaan.

Tarkoituksellinen toiminta tarvitsee aina viitekehyksen. Kulttuurissamme on tyypillistä arvioida asioita sen mukaan miten kaukana ne ovat joistakin ääripäistä. Tyypillisiä arvosteluja ovat hyvä-paha, hyvä-huono ja tosi-epätosi. Se miten tarkkaan ääripäissä olevat käsitteet tunnetaan määrittelee miten hyvin niiden välissä olevat asiat tunnetaan. Harvoin ääripäät ovat muuta kuin pelkkiä tyhjiä käsitteitä, joiden onttoutta peittämään on liimattu muutama romanttinen ja yleisesti tunnettu kiiltokuva. Ihmisten halu uskoa kiiltokuviensa todellisuuteen luo laumapaineen, joka pitää kiiltokuvia yllä. Silti kiiltokuvillakin voi olla todellisuuspohja, harva vain jaksaa sitä etsiä, se kun vaatisi näkökulmien monipuolistamista.

Eetterin määritelmä: eetteri on sitä mitä kaikki muu ei ole. Ajattelu, jossa ei ole vain kahta ääripäätä, on putkiaivoisten näkökulmasta sekavaa ja tehotonta. Useimmiten sellaisella taivaanrannanmaalailulla ei voi edes ansaita rahaa. Se on siis kaiken lisäksi vielä hyödytöntäkin. Toisaalta "liiasta haaveilusta" pääsee helposti eroon, riittää että kovettaa sydämensä ja kuolettaa tunteensa. Tähän liittyy oivallus. Ei välttämättä ole paha asia, jos tuntee tyhjyyden siellä missä sielun pitäisi olla. Sielu voi olla loukkaantunut ja tuntemastaan kivusta turtunut, mutta kunhan se elää, se voi myös parantua. Se mikä ei tapa, vahvistaa.