Eräässä
blogissa, jota seuraan, mietittiin yleisluontoisesti valinnanvapautta ja sen rajoittamista. Itsekin olen samaa miettinyt. Koska tuntuu, että aina on ollut ihmisiä, jotka mielellään rajoittavat toisten ihmisten vapauksia, sillä perusteella etteivät ihmiset itse tiedä mikä on heidän parhaakseen. Taustalla on machiavelliläinen ajatus, että jos tarkoituksena on ihmisen hyvinvointi, kaikki keinot ovat sallittuja. Tottahan toki tupakoitsijat ja sohvaperunat ovat onnellisempia ja voivat paremmin, jos heidät pakkokeinoin tai hienovaraisin tönäisyin ohjataan oikeaksi katsottuun suuntaan.
Sille en pistä hanttiin, etteivätkö ihmiset voisi toimia oikeutetuiksi ja tarpeellisiksi katsomiensa asioiden puolesta. Itsekin teen sitä, vaikka se toisinaan tuntuu olevan taistelua tuulimyllyjä vastaan. Toisten ihmisten vapauteen puuttuminen taas on asia, jolle en ole juuri uhrannut ajatusta. Me kai kaikki toteutamme itseämme parhaaksi katsomallamme tavalla ympäristömme sanelemissa rajoissa. Jotkin asiat ovat pois suljettuja pelkästään siksi, että elämään kuuluu rajoituksia. Itse tahtoisin kiivetä joskus jollain kuuluisalla vuorella, mutta minua rajoittavat muun muassa rahan puute ja toistaiseksi olemattomat kiipeilytaidot.
Vapaa ihminen on henkilö, joka pystyy itse määräämään omasta kohtalostaan, silloinkin kun valitsee huonon tien tai vaikka tietoisen itsetuhon. Eräs vapauden mittari, jota olen taipuvainen käyttämään, on se miten paljon sääntöjä on toteltava ja miten paljon niitä voi itselleen asettaa. Täydellisessä maailmassa ulkoisia sääntöjä ei tarvittaisi, koska jokainen olisi ottanut henkilökohtaisesti vastuun siitä, että asiat tässä maailmassa toimivat parhain päin. Tuo vastuuhan on olemassa nykyäänkin, vaikka sitä eivät kannakaan yksilöt vaan yhteisöt.
Olemassaolomme on kuitenkin mysteeri, jonka avaimet ovat uskoakseni ihmisen sisäisessä maailmassa, jonka muodostavat äly ja intuitio yhdessä. Vaikka toimintaamme rajoittavat monet asiat, ei henkeämme sido samat rajoitukset. Vaikka ulkoisesti olisi rutiinien ja sääntöjen vanki, omassa sisäisessä maailmassa voi tutkia maailmankaikkeuden mysteerejä ja oppia ihmisenä olemisesta joka hetki uutta. Emme pysty hallitsemaan kaikkea, mutta voimme löytää oman paikkamme kokonaisuudessa. Emme pysty nykytilassamme juurikaan käsittämään maailmankaikkeutta ympärillämme, me olemme vain yksinkertaisesti liian rajoittuneita. Näistä rajoista voi kuitenkin yrittää tulla tietoiseksi ja pyrkiä keksimään uusia tapoja käsitteellistää ja ajatella maailmaa. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, matematiikka on yksi niistä harvoista tieteistä, jonka avulla tämä näkökulman laajentaminen on todella mahdollista.
Rajoittamalla elämäänsä siten, että opiskelee lisää siitä miten maailmankaikkeus toimii, saa itselleen vapauden, joka nousee yli maallisen ja materiaalisen vapauden. Tajuan suhtautuvani tieteeseen hyvin hengellisesti, mutta näin asia vain mielestäni on. Ymmärtäessään olemassaolon mysteerejä ihminen tulee osaksi jotain suurempaa. Mikäli pyrkimys ymmärrykseen kaiken lisäksi jättää jälkipolville jotain, mikä auttaa heitä eteenpäin kehityksessä lajina ja yksilöinä, on vastausten etsijä vapautunut paitsi maallisen mammonan kahleista, myös ajan ja kuoleman kynsistä.
Olemassaoloaan ei pitäisi tuhlata, sillä vain yksi hengenveto erottaa meidät olemattomuudesta.
