Kuin sormi joka osoittaa kuuta

Kun ajattelen elämääni tähän saakka, minusta tuntuu että olen koko ikäni etsinyt jotain määrittelemätöntä. Välillä tuntuu, että olen löytänyt jotain mikä täyttää tyhjän tunteen sydänalassani, mutta yleensä todellisuus on kuitenkin toinen. Mikään ihmisten tekemä ei yllä täydellisyyteen, eikä parhainkaan rakenne saavuta harmoniaa.

Ihmisten maailma on liian pitkälle vietyjen tai liian suoraviivaisten johtopäätösten sillisalaatti, jossa totuudenjulistajia on kuin Lopella perunoita. Kuitenkin kaikkia kokeilemiani uskonnollisia, vastakulttuurisia, poliittisia ja tieteellisiä maailmankatsomuksia yhdistää jokin etsintäni kannalta keskeinen. Ne ovat kuin kung fu sanonnan sormi, joka osoittaa kuuta. Taivaallinen loisto odottaa löytäjäänsä, jos sitä osaa vain etsiä. Kirjaimellisesti tulkittuna täydellisyys on yhtä kaukainen asia kuin kuu on sitä katselevalle ihmiselle. Silti välimatkasta huolimatta kauneudesta ja täydellisyyden aavistuksesta voi nauttia, vaikka keinot sen saavuttamiseen puuttuisivat.

Yhden asian olen löytänyt etsiessäni: Olen löytänyt yksinäisyyden. Mitä pidemmälle kuljen omaa polkuani, sitä kauemmas se vie minut toisten kulkemista. Tämän asian hyväksyminen on ollut vaikeaa, eikä se ole täysin vielä onnistunut. Toisinaan näen mitättömistä ja epätäydellisistä asioista nauttivia ihmisiä ja mietin kuka tässä lopulta on se hullumpi.

Ilmastolaki, nyt?

Osallistuin tänään ilmastolaki -kampanjaan, jossa ympäristöasioista huolestuneet kansalaiset yrittävät masinoida Suomeenkin lain, joka sitouttaisi valtiovallan vähentämään Suomen kasvihuonekaasupäästöjä, edes sen verran että alimitoitetut teollisuuden ja pääoman sanelemat tavoitteet saavutettaisiin hamassa tulevaisuudessa.

Kojua pitävät ympäristöaktivistit olivat niitä toiveikkaita nuoria, joiden käsitys asioihin vaikuttamisesta on nimikirjoitusten kerääminen räntäsateessa ja 1960-luvun partaradikaalien ajatusten uudelleenlämmittäminen. Älkää ymmärtäkö väärin, he tekevät enemmän kuin keskiverto sohvaperunat, koska he tuovat asiat ihmisten tietoisuuteen.

Keskustelin hetken pienen aktivistien, nuorten ja pitkän linjan veteraanien kanssa. Huomasin, että yhdessä asiassa olemme vahvasti eri mieltä. Siinä missä ekosoturit olivat sitä mieltä, että teknologia on syypää nykyisiin ongelmiin ja kaikkineen pahuutta tulvillaan, itse näen asian siten, että teknologia ja tiede ovat ainoa realistinen tie ulos tästä suosta, joka tunnetaan pian maailmanlaajuisena ympäristökatastrofina, jonka rinnalla talouden ongelmat näyttävät naurettavilta.

Teknologioita, joilla on mahdollista muokata maailmaa ovat mm. ydinvoima, puolijohdevalaisimet ja biokaasun talteenotto. Nämä ovat nopeita keinoja, jotka saadaan käyttöön muutamissa vuosissa. Niillä voidaan pelata lisäaikaa, jonka turvin kehittää uusia ratkaisuja. Ongelma ei ole pelkästään energiantuotannossa, vaan vikaa on myös yhteiskunnassa, jossa tuotetaan valtavat määrät turhuutta lähinnä talouden vaatimukset huomioon ottaen.

Mauri Pekkarinen kertoi muutama päivä sitten uutisten haastattelussa, ettei Suomella ole varaa olla ympäristöasioissa edelläkävijä. Ilmeisesti tälle maalle riittää kun hiihdetään muiden perässä ja tehdään vähin mahdollinen, jotta sopimusten kirjain tulee täytettyä ja kansainvälinen maine säilyy. Tällainen ajattelutapa ei varmasti rajoitu vain yhteen näkyvästi esillä olevaan eturivin poliitikkoon, vaan liittyy laajemminkin ilmiöön jota harhaanjohtavasti kutsutaan "reaalipoliitikaksi". Ihmiset eivät tiedä paremmasta, kukaan ei tarjoa uskottavaa vaihtoehtoa, joten he uskovat kaiken mitä televisiossa sanotaan, vaikka tutkittu tieto olisi mitä.

Onko meillä muka varaa olla olematta edelläkävijä ympäristöasioissa? Minulla on lapsia ja suoraan sanottuna minua toisinaan pelottaa se millaisen perinnön olemme heille jättämässä. Voiko tässä enää pieni ihminen muuta tehdä kuin aktivoitua itse ajamaan tärkeiksi kokemiaan asioita, sillä ei sitä kukaan muukaan tee puolestani.