Ajatus suvusta

Nuorempana tahdoin saavuttaa jotain, jonka merkityksen kaikki tunnistaisivat ja josta minut muistettaisiin. Vieläkään en ole täysin siitä haaveesta luopunut, sillä on mielestäni mielekkäämpää pitää mielensä avoimena ja pyrkiä kehittymään, kuin jämähtää aloilleen ja käydä katkeraksi ja kateelliseksi siitä mitä muilla on. Vuosien vieriessä olen siirtynyt lapsuudesta myrskyiseen nuoruuteen ja siitä velvollisuuksien täyttämään aikuisuuteen. Hiukset ovat lähteneet ja sormet eivät enää sovi kitaran kielten hivelyyn. Maailma tuntuu paikalta, jossa on opittava enemmän elämäntaitoja kuin pilivlinnojen rakentelu, jos aikoo jotain saavuttaa.

Yhden harvinaisen piirteen olen huomannut omaavani: pidän todella sukulaisistani. Pidän rapajuoposta sedästä ja luulotautisesta tädistä yhtä paljon kuin helpommistakin sukulaisistani. Suvun kanssa yhteyden pitäminen on osittain velvollisuus, mutta osittain myös miellyttävä tapa pitää yhteyttä ihmisiin, joiden historia on osittain sama kuin omani. Miellän maailman kertomuksien sarjaksi ja mikä on parempaa ajanvietettä, kuin kokoontua yhteen suvun kanssa vaihtamaan tarinoita. Vanhan isoisäni tarinoita jaksan kuunnella niin paljon kuin hänellä on niitä kertoa ja tätieni sairaushistorian tuntevat sukua paremmin vain heidän lääkärinsä. Viimeisimpään lausuntoon tosin sisältyy hiven huumoria.

Olen surukseni huomannut, että vuosikymmenten yhteinen historia on kuitenkin jättänyt osaan suvusta myös huonoja muistoja. Katkeruutta ja kateutta kannetaan vuosia, vaikka paljon miellyttävämpiäkin asioita olisi muisteltavaksi. Siltoja on poltettu ja vanhoja tiloja päästetty rappiolle typerien riitojen takia. Jotkut heittävät menneiden sukupolvien työn hukkaan välinpitämättömyyttään, toiset ylpeyttää ja jotkut silkkaa ilkeyttään.

Voihan olla, että edelleen minulla on tapana haaveilla. Kitarastakin saan näille työn kovettamilla nakeilla vielä puserrettua muutaman soinnun. Minulle suku merkitsee myös niitä, jotka ovat jo siirtyneet ajasta ikuisuuteen. Kun kokoonnumme iloitsemaan yhdessä toistemme onnesta, me myös muistamme hiljaa niitä jotka eivät enää naura ja laula kanssamme. Niitä ihmisiä, jotka elivät elämänsä tehdän työtä, jotta me muut saisimme elää. Jos suku unohtaa heidät, niin kuka heitä muistaa?

En osaa enää kirjoittaa tyylikkäästi, tuskin koskaan osasinkaan, mutta toivon että nämä hajanaiset päiväkirjamerkinnät sattuisivat jonkun muunkin haraviin. Toivon että omaa sydäntäni raastavat ilot ja surut saisivat kaiun jonkun toisen ihmisen sydämessä. Me ihmiset kun emme ole täällä vain itseämme varten. Olemassaolossa on syvempiä, vanhempia ja tummempia pohjavirtoja, kuin mihin populaarikulttuuria seuraamalla pääsee käsiksi.