Mediaseksiä

Erkki Tuomioja miettii blogissaan vasemmiston ja työväenliikkeen kannatuksen laskua otsikolla "mitä tehdä työväenliikkeen perillisille". Hän mainitsee huomion, että ne huono-osaiset, joilla olisi eniten voitettavaa poliittisessa pelissä, ovat samoja ihmisiä, jotka vähiten uskovat poliittiseen järjestelmään ja sen toimijoiden kiinnostukseen edistää muuta kuin omaa hyvinvointiaan.

Itse en ole poliittinen toimija, enkä osaa nimetä puoluetta jota kannatan (osaan kyllä nimetä useita joita en kannata). Ennen viimeisiä vaaleja olisin sanonut äänestäväni vihreitä, mutta sen puolueen linja ja äänestämäni ehdokkaan toiminta, ovat olleet suuri pettymys. Suurimmalle osalle meistä huono-osaisista reppanoista puolueet näyttäytyvät kankeina muinaismuistoina, joiden organisaatiossa ei ole sijaa uudistumiselle. Vanhat asemansa vakiinnuttaneet poliitikot keräävät valtaa ja vaurautta eläköityäkseen jonnekin kaukaiseen lämpimään maahan juomaan kallista vuosikertaviiniä sivistyneen ja ylhäisen tuttavapiirin kesken. Minusta kaiken tarpeellisen poliittisesti aktiivisista suomalaisista kertoo se, että Timo Soinin kaltaiset muutaman kerran vuodessa nokkeluuksia toimittajille laukovat syöttiläät ja populistit ovat tämän kansan käsitys aidosta vaihtoehdosta. Perussuomalaiset ovat kieltämättä erilainen puolue, mutta ajamansa arvot eivät ole millään tavalla tekemisissä sen maailman kanssa, jossa nykyään eletään. He, kuten moni suurempikin puolue, elävät muutosvastarinnasta ja halusta kääntää kelloa vuosikymmenillä taaksepäin, vaikka se tervettä järkeä uhmaisikin.

Vihreä litto sitten, voi pitäisikö edes aloittaa! Kauas on menty Kalle Könkkölän ajoista. Nykyiset puku päällä liihottavat ei-oikein-mitään-aatetta edustavat hallituksenkipeät jeesmiehet ja -naiset eivät eroa suuremmista puoluista mitenkään. Jos he jotain etäisesti ekologista esittävätkin, on kyse jostain samanlaisesta fiaskosta kuin yksityisautoilun verottaminen käytön mukaan, mikä väistämättä tarkoittaa että maaseudulla haja-asutusalueilla työskenteleviä ihmisiä rangaistaan siitä, että koko maa ei ole vielä kompaktia asfaltin ja betonin muodostamaa urbaania helvettiä. Mikäli tahtoisivat tehdä kaupunkikeskeisiä uudistuksia, niin tiivistäisivät kaupunkiasumista vaatimalla tehokkaampaa joukkoliikennettä, palveluiden tasaista jakamista kaupunginosien välillä ynnä yleistä kaupunkiasumisen tiivistämistä ja taloudellistamista. Välillä ihmettelen, että kuka noita edes äänestää. Porvareilla on omat puolueensa kuten Keskusta, Kokoomus ja SDP ja 1960-luvun retoriikalla leukansa lämmittäville SKP ja Vasemmistoliitto, josta viimeksi mainittu kärsii jonkinlaista identiteettikriisiä osan odottaessa sähkettä Leningradista ja osan lähennellessä länsimedian seksikkäinä pitäviä asenteita ja ajatuksia.

Välillä mietin, että pitäisikö sitä ryhtyä samalla tavalla erikoiseksi erakoksi kuin Pentti Linkola, mutta sitten muistan että Linkola on oikeastaan menneen maailman retoriikkaa kaipaavien nostalgisten romantikkojen ikoni, eikä se tie johda minnekään. Lähtisin itse politiikkaan, ellen tuntisi että yrityskin on tuhoon tuomittu. En ole hyvä väittelemään, eikä minulla ole aseita lobbaamista vastaan. Minä haluan vain leipää pöytään, koulutuksen ja terveydenhoidon lapsilleni ja mielekästä työtä tehtäväkseni. Sen lisäksi tahdon elää vakaassa, puhtaassa ja oikeudenmukaisessa maailmassa.

Ongelmiin ei ole yksinkertaisia ratkaisuja, sillä jos olisi ei olisi enää ongelmia. Suurin ongelma on, se ettei yhteiskunnassa päätöksiä tehdä sen perusteella mitä pitäisi tehdä, vaan sen perusteella mitä vallassa olevat vallanhaluiset ihmiset tahtovat. Berlusconi on Euroopan politiikan mauttomin ja räikein nykykapitalismin keulakuva, mutta hän ei ole ainutlaatuinen. Italian mafioso on vain onnistunut siinä mitä moni kotimainenkin ahne sika märissä unissaan haaveilee.