Näin tänään kun minulle täysin tuntematon ikäihminen kaatui kuolleena kadulle. Oma polkuni kohtasi tämän ihmisen täysin sattumanvaraisesti, kun olin ostamassa maitoa lähikaupasta.
Auttamaan pysähtyneet ohikulkijat ja paikalle hälytetyt ensihoitajat yrittivät elvyttää, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Vanhus oli elänyt jo niin kauan, että vuosien yhteenlaskettu paino kävi liian raskaaksi kantaa. Luonnollinen, arvokas kuolema, jos sellaista on.
Ohikulkijoista moni oli selvästi järkyttynyt. Tunsin shokin myös omassa mielessäni. Sitten kun tiedostin tämän, näin asian siten kuin se mielestäni oli. Yksi elämä loppui ja lukuisia muita jatkui. Omaiset surevat poismennyttä ja jatkavat omaa elämäänsä. Tästä tapauksesta tuskin kirjoitetaan artikkelia wikipediaan ja ottaen huomioon surun nykyisin suljetun luonteen, jo tämä tuntuu olevan tungettelua.
Illalla leikkiessäni tuttujen ja tuntemattomien lasten kanssa mietin elämän jatkuvuutta. Miten kovin tärkeää meidän nuorten olisi oppia vanhemmilta niin kauan kuin se on mahdollista. Niin kauan kuin on kuoltava, se on ainut keino jolla voimme säilyttää sen minkä katsomme olevan ihmisissä arvokasta.
No comments:
Post a Comment